tiistai 23. marraskuuta 2010

All in the Name

Amerikkalaiset kommunikaatiostrategiat 1.01: on ilmeisesti kohteliasta puhutella keskustelukumppaniansa nimeltä noin viiden minuutin välein. Suomessahan emme nimiä mainitse, ellemme ole epätoivoisen huomionkipeitä tai äkäisiä. Joten tämä tuntuu yhtä kummalta kuin kengät jalassa asuminen. Lisäksi tähän sisältyy pari erittäin isoa ongelmaa:

a.) En ole vielä kehittänyt pelisilmää, joka äkkäisi mihin väliin nämä nimet olisi sopiva sirotella. Tervehdittäessä se tuntuu olevan tavallista, mutta näyttää minusta erittäin merkityksettömältä. Ihan kuin yritettäisiin todistaa, että joo, muistan sinut. (Selittänee hieman sitä uudehkoa Nescafé-mainosta...)

b.) Minun nimenihän on täälläpäin E-sii, pikemminkin kuin Es-si. Siispä, kun palaan Suomeen, vaadin kaikkia tuttuja hokemaan nimeäni kuin olisin kansakuntamme viimeinen toivo. Etten vain itsekin ala luulla, että nimeni on E-sii, O-Ren Ishii tai jotain muuta merkillistä.

***


Toinen irtohavainto, jonka olen unohtanut mainita: paikallisten collegetyttöjen tavallisin päivälook on yliopiston huppari + erittäin lyhyet shortsit. Kengiksi voi valita säästä riippumatta joko rumat varvassandaalit tai Ugg-karvasaappaat. Joo, näyttää huvittavalta. Mutta kiistatta paremmalta kuin useimpien iltalook: kaikkein paksupohkeisimmilla tytöillä on taipumus tulkita pitkähelmaiset paidat bilemekoiksi. Hyi olkoon...

***


...Misfortune cookies!

Did you just eat your Chinese zodiac sign?

Someone is really attracted to your left kidney.

Friends make the best mirrors. And mirrors make the best friends.

The rain falls on all the God's created and you alike.

If I were you, I would check my pulse.


Mikäli nautit näistä, nautit toivottavasti myös ekstrasuperüberbonuksesta: lisäsin yhden kirjoituskurssilla rustaamani novellin DeviantArt-sivulleni. Lukekoon ken viitsii. (Mutta lukekaa nopeasti! En aio pitää tekstiä esillä pitkään editoinnin ja copyright-juttujen takia.)

***

Thanksgivingiä pukkaa! Kaikki kämppikset – myös englantilainen vaihtarityttö – ovat tietysti perheidensä tykönä. Kun taas minä vietän koko loppuviikon yksikseni, ensin läksyjen ihmemaassa, sitten Bostonissa. No jaa. Ehkä syön aamupalan keittiössä, lounaan olohuoneen sohvalla ja iltapalan kylpyhuoneessa – because I can – ja nautin hiljaisuudesta.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Toimiva kaukosuhde

Surullinen tarina, jossa on onnellinen loppu. Kaikkihan niistä tykkää, koska ne ovat harvinaisimpia.

Olipa kerran pieni metsäneläin, joka purjehti meren yli länteen, kuten tuhannet metsäneläimet ja slaavit ennen häntä. Vaikka hän lähti kauemmas kuin osasi kuvitella, häntä ei pelottanut, sillä olkalaukussaan hänellä oli voittamatton onnen ja voiman amuletti: Teh Superlaama. Like so:


Superlaama oli kotoisin Kryptiseltä planeetalta, mutta se oli asunut Amerikassa vähintään vuosikymmenen Maahan laskeutumisensa jälkeen. Näin ollen se tiesi sikäläiset niksit ja meiningit: mistä löytää lähin apteekki, miksi New Yorkissa on niin vähän puluja ja miten metrokorttia ei kannata käyttää.

Metsäneläimellä ja Superlaamalla oli hauskaa Uudessa maailmassa. Aina siihen asti, kun Superlaama otti ja katosi. Metsäneläin ei tiennyt, mitä sen uskolliselle kumppanille oli tapahtunut. Ehkä se oli käärmeen ruokaa. Ehkä se oli kuullut lasten huutoja palavasta kerrostalosta San Fransiscossa ja lähtenyt pelastusretkelle. Oli kuinka hyvänsä, metsäneläin oli nyt yksin ja neuvoton. Edes syksyn värit eivät piristäneet metsäneläintä.


Sitten, eräänä räntäsateisena päivänä posti toi metsäneläimelle odottamattoman paketin, joka ei tahtonut millään pysyä metsäneläimen kassissa. Sen kuplamuovit poksahtelivat itsekseen ja se värähteli levottomasti. Syy paketin malttamattomuuten paljastui kuitenkin nopeasti; sieltä hypähti ulos - kukas muukaan kuin Superlaama, ystävänsä Pörhölaaman kanssa.

Sekä Dracula-pillereitä. (Uusienglantilainen ilmasto ei ole suotuisa verenimijöiden kasvattamiseen.)


Ihana poikaystäväni siis teki kadonneen laaman tilalle jopa kaksi. Leikkasi itse pleksilasista, maalasi ja lähetti meren yli. Tiskaa ja imuroikin vielä. I think he's a keeper... ;)

maanantai 8. marraskuuta 2010

All Hallows

Hoi, Suomi! Nyt on aika lakkauttaa joulu ja siirtää syömingit ja tällingit loppusyksyyn – Halloweenina on hauskempaa!

Miettikää nyt itsekin: juhlapyhä, joka on tehty kalmoista ja karkeista! Milläs sen ylitätte? Ette sinappisella porsaanperseellä ainakaan.

(Asuntolani aula groteskina:)


Minun connecticutilainen all hallows' eveni alkoi sillä ylistämälläni online-shoppailulla. Goottien ei enää kannata harhailla pimeillä kujilla ja lateksiklubeilla random vampyyri-encountereiden toivossa, koska hampaitakin saa nykyään netistä:


Halusin kauhuteemaisen naamiaisasun, joka olisi riittävän pieni ja kevyt kotimaahan kuljetettavaksi, joten haistatin Stephenie Mayerille pitkät ja kasvatin somat pikku kulmurit. Koska kalmankalpeus ja uniongelmaisen silmänaluset löytyvät omasta takaa, paljon muuta maskia ei tarvittukaan. (Maybe she's born with it!) Mitä nyt valkoinen kauluspaita, syvänpunainen satiininauha ja eye-linerilla piirretty ankhitatuointi - för effektens skull.


D-dayhyn valmistauduttiin pitkin viikkoa. Oli musiikinopiskelijoiden tarjoamaa mainiota jazzkonserttia – ja tietysti perinteistä kurpitsankaiverrusta. Poimin uhrini itse jo alkukuusta, naapurikylän söpöltä perhefarmilta.


Vaikka vauvani olikin vähän keskonen, prosessi oli yllättävän yksinkertainen. Siementen ja mallon poistaminen oli oikeastaan itse leikkaamista hitaampaa ja hankalampaa.


Mutta tässä tulee antikliimaksi: meidän asuntolaamme ei saa tuoda kynttilöitä – ei vaikka niitä ei edes aikoisi polttaa. (Ottaen huomioon, että lukukauden alussa heräsin öisiin palohälytyksiin noin kahdesti viikossa, päättelisin tämän kuitenkin olevan niitä harvoja sääntöjä, joissa on järkeä.) Sitten harkitsin kunnon valonheitintä – ei se Gordonkaan Bättistä pelkällä tuikkulyhdyllä saa houkuteltua. ...Mutta mokoma ei mahtunut sisään! Ei ole maailma muuttunut: pieni on kaunista ja kauneus petollista, edelleen.


Humu huipentui aattona, jolloin bussillinen yliopiston väkeä – lähes kaikki vaihtarit mukaan lukien – suuntasi kohti Salemia. Lovecraftin lukijat tehkööt omat päätelmänsä kohteen soveliaisuudesta. Muille kerrottakoon, että kyseessä on pieni, massachusettsilainen rannikkokaupunki, joka tunnetaan vuoden 1692 noitakäräjistä: neljätoista naista ja viisi miestä hirtettiin, yksi onneton murskattiin kivikasan alle. Koska talvinen tylsyys ajoi pikkutyttöjä hysteriaan.


Kaupungissa on sankka wicca-populaatio, tusinoittain ennustajaeukkoja, pari–kolme noitamuseota sekä yksi merirosvomuseo. Joka vuosi Halloweenin korvalla siellä järjestetään teeman mukaiset katukarnevaalit. Väkeä oli kuin pipoa ja joka toisella oli pikkuriikkinen Lajitteluhattu tai välkkyvät pirunsarvet päässä. Myös koiria oli tällätty merirosvo- ja haaremiasuihin...


Kunhan kuuluisin noitamuseo oli lukuisin valaistuin vahanukein esitellyt noitavainojen historiaa, harhailimme muutaman tunnin karnevaaleilla ja satamassa. Hienoimmat löydöt olivat penny store -tyylinen karkkikauppa sekä moderni merirosvolaiva, jonka muuan paikallinen oli itse väsännyt invalidityttärensä iloksi ja tueksi – Amerikassa mikään ei ole hauskaa tai vaikuttavaa ilman liikuttavaa taustatarinaa.


En ole aivan varma, kuinka minun pitäisi Salemin noitamaniaan suhtautua. Toisaalta teema kiehtoo sekä historiallisuudellaan että myyttisyydellään. Toisaalta ärsytti nähdä keski-ikäisiä, kristillisiä republikaaneja jonottamassa wicca-kauppaan. En pidä itseäni missään määrin wiccalaisena, mutta luonnonläheinen maailmankatsomukseni on ehdottomasti lähempänä nykynoitia kuin mitään paikallisia baptistikirkkoja. Siksi tuntui kurjalta nähdä, kuinka toisten vakavasta elämäntyylistä tehdään kaupallinen kuriositeetti. Mikä vielä pahempaa, suurin osa karnevaalin kävijöistä pitänevät minua ja kaikkia kanssapakanoitani tuomittavina – ja tuomittuina – viimeistään jouluun mennessä. Olisi hauska nähdä aitoa hyväksyntää eikä tuollaista alentuvaa uteliaisuutta...


No, joka tapauksessa:
Puuduttavan, Silent Hill -leffalla höystetyn bussimatkan jälkeen saavuttiin takaisin Danburyyn. Siinä tunnin päästä koitti puoliyö – eli oikea hetki ajella pienessä metsämökissä pidettäviin naamiopirskeisiin. No, klovneista ja gorilloista huolimatta siellä oli suunnilleen yhtä tylsää kuin kaikissa bileissä ja baareissa. Istuinpa nyt hieromassa pohkeitani muutaman tunnin, lähinnä nähdäkseni, millaisia zombeja tulee vastaan ja miten kuuluisaa beer pongia pelataan. (Kroonisena kaljanvihaajana en toki itse pelannut. Älä pelkää, äiti.)

Ilta päättyi onnellisesti 24h-dineriin ja aamuneljältä nautittuun, tuhtiin juustokakkupalaan. Sänkyyn pääsin soveliaasti juuri ennen aamunkoittoa. Eli en muuttunut kurpitsaksi.


...Ja sillä tavalla, lapset, saadaan tasaisesti paistunut Halloween.
Onnellista kekrin, Samhainin tai pyhäinmiestenpäivän jälkeistä syksyä kaikille lukijoille – mitä ikinä sitten vietittekään!

maanantai 25. lokakuuta 2010

The Devil Himself

Olen ollut laiska päivittäjä. Tiedän sen, enkä tahdo selitellä saamattomuuttani laimeilla tarinoilla pienifonttisista maailmankirjallisuuden antologioista tai MLA-viittaustekniikasta. (Saati sitten siitä, miten monta Youtube-videota katson päivässä...) Totuus on, että läksyjä on tuhottomasti. Mutta ei minun tarvitse sitä kuvailla, kun voin kerran näyttää teille muutamia niistä hengentuotteista, joiden väsääminen on pitänyt minut poissa blogosfääristä.

Olen peräti kahdella kirjoituskurssilla: Introduction to Writing Poetry ja Craft of Writing III. Jälkimmäisen aiheena on olevinaan identiteetti, mutta oikeasti siellä lähinnä luetaan repäiseviä teoksia ja tehdään ex tempore -kirjoitusharjoituksia Lady Gagasta ja aprikoositäytekakusta. Ihan on hauskaa.


Midterm-arvosanat kolahtivat internet-tililleni viime viikonloppuna, ja ilokseni voin kertoa, että jatkan vanhalla vain-paras-kelpaa-linjalla: Runoistani vedän A:ta. Toisen kirjoituskurssin arvosana on tällä hetkellä A-, mutta näytelmäkirjailija-opettajani tokaisi minun olevan hiuskarvan päässä julkaisukelpoisuudesta... niin, että nauttikaa näytteistä. Joku sanoi, että ne on ihan hyviä, joten ei ole eläinrääkkäystä tämä.

Olen kirjoittanut jo peräti neljä sonettia, mutta tässä niistä (ehkä) onnistunein. Lähtökohtana oli Percy Shelleyn ihuna Ozymandias:


Temporal Anatomy

Time has teeth and quick, flat feet.
But no hands. No hands at all.
It feeds on the photographs
People save from burning homes.

You can see those teeth in gray-brown Poland
A farm-full of lonesome, soot-gnawed chimneys
Jutting towards the overcast palate,
Breathing out bitter ghosts.

See their white flash in the night of Athens:
With all its pillars, time grins like the moon.
Pleads, arts and spires gush between its toes.
Make fine wine of us, oh Time

Wears socks of pain and marble
And flosses with barbed wire.


Ja tässä ensimmäinen runo, jonka kirjoitin koko kurssilla. Vapaamuotoinen rakkausruno:


Every Little Thing

My blood flows in the details.
A late squall blows through the bus stop shed
He lends me his gray mittens
I was never the same.

We meet
We drink from the same paper cup
A cliché
With two straws, vanilla shake,
heart-shaped pasta and scallops.
The table is sticky, the moon waning.
The waitress asks us to leave.

This has never happened before:
You go to a room and someone smiles
at you.
It's never too dark, it's always too chilly.
We play cards in the light of a cell phone screen.
I forget about the thunder and
remember every flash.
Still
remember every flash
Every ripped notebook page.

On the phone
his voice fades and crackles
But the connection is good.
There's a box of postcards he keeps under his bed.
I've been all over.
He saved every bit of me
Right There.


Novellini ja näytelmäpätkäni ovat valitettavasti liian pitkiä tässä julkaistavaksi. Joten kunnollista proosanäytettä ette nyt saa - ehkä joskus. En tiedä. Vaatii mankumista ja heikon hetken.

Ihan ihania lukijoitani varten jäljennän tähän nyt kuitenkin yhden extempore-harjoituksen, joka kirjoitettiin tunnilla viidessä minuutissa. Tarkoitus oli kuvata itseä erilaisten sosiaalisten ja muiden kategorioiden läpi. Mikä ihana tilaisuus teille tuntemattomille lukijoille oppia tuntemaan minut - kategoriathan tunnetusti kertovat ihmisestä kaiken:

"I have a womb, so I guess you should call me a female. It doesn't matter much to me, though. I'd consider being an European or being in my twenties more of an accomplishment, and you know, at least one of those is only temporary and neither of those are anything unique.
People ask me who I am, and I won't tell them that I had it rough because I was the first born. I won't explain that I don't know my blood type because I'm dead afraid of needles. I won't admit that I'm mostly attracted to males, even though that doesn't make any sense - loud and hairy as they are. It's easier to say I'm a nerd. That's when they usually leave me alone..."


...joo. Vakuutan, että novellit ovat parempia.
Ryuk says hi.


torstai 21. lokakuuta 2010

Hot & Not-So

(Taas tulee listaa, koska olen laiska. Pitäisi kouluttaa itsensä yhden aiheen pikapostauksiin.)

Anyways, tänään ihmetellään amerikkalaisten parhaita ja...vähemmän hyviä ideoita!
*fanffaareja...* Oh, say can you siiing... o7

Kiitos nyt näistäkin, Amerikka:

Seal of Approval/Thumbs up/More, Please!


* Kirjakauppakulttuuri on todella eloisa ja monipuolinen. Barnes & Nobelsissa syyhy siirtyy jaloista sormiin, ja sitä alkaa kellon sijasta vilkuilla lompakkoaan... Kansaa kiinnostaa, koska kansa tuntee olonsa tervetulleeksi: tapahtumat, valikoimat ja avoimen olohuonemaiset atmosfäärit saattavat Suomalaisen häpeään. Myös Kindle on ottanut enemmän tulta kuin Euroopassa. Minulla jo omani – lahja ystävältäni New York Comiconilta! ^^

* Comiconeista eli comic coneista eli comic book conventioneista puheen ollen, niitä tulee Suomessa ikävä! Se, että pääsin Länsi-Manhattanille, Jacob. K. Javits Convention Centeriin (alla) nauttimaan massiivisesta sarjakuvatunnelmasta, kuuluu ehdottomasti Jenkki-seikkailuni Hall of Fameen. Väkeä oli kuin torakoita, niin eri alojen ammattilaisia kuin cosplay-hörhöjäkin. Laadukas ohjelma sisälsi mm. nörteille suunnattua stand up -komiikkaa, iaido-demonstraatioita, eri peli- ja julkaisufirmojen tiedotustilaisuuksia sekä paneeleita laidasta laitaan. Stan Leestä en onnistunut näkemään vilaustakaan, mutta tapasin ehkä vielä kovemman jehun: V for Vendetan kuvittajan, David Lloydin! Myös Buffyn Spiken näin ohimennen.


Bazaarihallista taas tarttui mukaan mm. Cake is a lie -teepaita, Ryuk-pehmolelu ja riemukkaita pikkubadgeja. New York jos mikä on sarjakuvakaupunki, ja sarjakuva jos mikä kuuluu erikoisosaamiseeni, joten con-viikonloppu oli tälle pikkunörtille valtaisa elämys! :)


* Online-shoppailu on melkein yhtä suuri houkutus kuin donitsit. Kaikki ne kiinnostavat kaupathan ovat aina olleet täällä rapakon takana, ja kun toimituskulutkin ovat niin pienet, Visa vinkuu tämän tästä. Amazonista saa mitä vaan – esimerkiksi pakolliset oppikirjat. Knit Picks taas on halvan langan taikamaa, joka ei toimita tavaraa Eurooppaan. Pieni paketti Halloween-krääsääkin on jo matkalla tänne päin... (Siitä kerron lisää myöhemmin – jos kehtaan.)

* Kampuksella sattuu ja tapahtuu ihan eri tavalla kuin Jyväskylässä. Ja mikä parasta: kaikki tapahtumat eivät pyöri alkoholin ympärillä. Ilmaisia leffoja ja urheilumatseja on suunnilleen kerran viikossa ja ensi viikon hienouksiin kuuluvat mm. Homecoming-karnevaalit, Halloween-jazzit ja vietnaminsodasta tarinoivan Tim O'Brienin kirjailijavierailu. Ai, olenko menossa? Joo, kaikkiin!


* Nautin kovasti täkäläisistä elonkorjuuperinteistä. Joka kolo tulvii osavaltion omia omppuja ja kurpitsoja. Sekä kaikkea niihin liittyvää, kuten omenasiideridonitseja ja jack-o-lanterneja. Perhe- ja kasvissyöjäystävällistä kivaa!


* Uusi-englatilaiset on ihan kivoja. Oikeesti. Tiedän, että suomalaisilla on jenkeistä jos jonninlaisia punaniskastereotypioita. Muu Amerikka taas pitää täkäläisiä tylyinä ja snobahtavina. Mutta vaikka suurin osa stereotyypeistä itse asiassa pitää paikkansa, lähes kaikki kohtaamani alkuasukkaat ovat olleet todella ystävällisiä ja avuliaita. Moni puhuu liikaa tai liian kovaa ja onhan se usein aika teennäistä, mutta pöh! Sivuseikka, niin pitkään kun löytyy ihmisiä, jotka mieluusti neuvovat neuvotonta, auttavat matkalaukkujen kanssa tai tarjoavat limun tai autokyydin. Kyllähän se jäyhää Jyväskylän-elävää järkyttää, kun kaupankassa tiedustelee, millainen sää ulkona on ja onko sulla paljon läksyjä, mutta haitanneeko? Tiedän jo nyt, että tämä tulee aiheuttamaan käänteistä kulttuurishokkeilua.

* Kertokaa mulle, miksei Suomesta saa kaloritonta jääteetä, karamelliomenoita, fro-yo-jätskiä eikä butternut squash -keittoa! On hyvää. :F


Facepalm/Thumbs down/Are You Kidding Me?!

* Yksi sana: kylpyhuonedesign. Eli mitä kaikkea ihminen onkaan valmis tekemään epämukavuuden nimissä. Kääpiökorkuiset pöntöt on suunniteltu erityisesti länkisääriä ajatellen ja ne on yhtä helppo tukkia kuin ne on vaikea vetää. Käsisuihkuista ei ole puhettakaan ja se päätoiminenkin kapistus on tiukasti kiinni kaakeleissa. Veden määrää ei voi säätää ollenkaan, mutta jotkut hienohelmat saattavat leikkiä lämpötilan kanssa. Se onkin hauskaa hommaa: Danten Helvetissäkin pääsee lämpimään osaan ensin, saatana! Yleiset vessat taas ovat dilemmoja täynnä: haluaisinko mennä koppiin sisälle vai haluaisinko, että kopissa on riittävästi tilaa oven sulkemiseen? (Ratkaisu: tekeydyn invalidiksi ja omin ainoan ihmisten kokoisen kopin.)


* Ympäristötietoisuus. Jos sille on olemassa englanninkielinen sana, niin sitä ei ainakaan tällä mantereella käytetä. Kertakäyttöastiat ovat todella kuumaa kamaa. Eivät pelkästään ulkona syödessä, vaan myös kotosalla. Biojäte on ihan tuntematon termi, ja kuka niitä roska-astioita nyt viitsisi käyttää kuitenkaan. Onhan tossa toi parveke, ja pihaa ei tarvitse koskaan tyhjentää. Autoilusta en edes aloita.


Olisi myös kiinnostavaa nähdä, miten kirkasotsainen college-teini pärjäisi metsän keskellä – edes paikallisen, puistomaisen lehtimetsän. Kun kukaan ei koskaan ole tainnut katsoa lehmää silmiin, yllättää, että luomu- ja kasviruokaa ylipäätään on. Luomua jopa aika hyvin. Eri asia ostaako sitä kukaan. Itse syön innokkaasti luomujogurttia ja -napoporkkanoita.

* Ilmaisia palveluja ei ole. Ei vaan ole. Meinasin pillahtaa itkuun, kun kirjastotäti sanoi minulle, etten voi lainata mitään, ellen todista maksavani kunnallisveroa. Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, etteivät amerikkalaisetkaan voi hyödyntää kuin oman kotikuntansa kirjastoa! Eikä sivukirjastojakaan ilmeisesti harrasteta. I'm shocked beyond words. Niin vastoin kaikkea pyhää.

* Edellinen kohta koskee tietenkin myös paikkoja, joissa rahoistaan pääsisi ilman sitä palveluakin. Hyvät naiset ja herrat, puhun tippikulttuurista. Ihan hirveä riesa! Aina joutuu punnitsemaan, mikä summa on hyvä. Karseaa politikointia, kun ei oikein tiedä etikettiä, ei halua olla epäkohtelias, mutta ei myöskään satu olemaan kovin rikas.

* Loppukevennykseksi jotain, mikä enemmänkin huvittaa kuin harmittaa: amerikkalaisten loputon etnosentrisyys – kas, siinä yksi oikein oikeutettu stereotyyppi! Inhoan, kun joku kysyy, mistä olen kotoisin. En siksi, etten halua kertoa, vaan siksi, että se on varma keskusteluntappaja. Aina sama juttu:"Oh, where are you from?"
"Finland."
"...cool."
.....
.........
Olen muuttunut haltiaksi. Puhun oudosti soljuvaa kieltä, kuuloni ja näköni ovat paljon paikallisia terävämmät ja tulen maasta, jota ei nähtävästi ole olemassa.
Hollantilaista vaihtaria naurattaa, ettei kukaan ole kuullutkaan Hollannista, saati sitten Alankomaista, mutta Amsterdamissa kaikki haluaisivat käydä. I wonder why...

Ja mitähän lienevät nämäkin värikkäät rievut pitkin Rockefeller Plazaa?


(Anteeksi, että puhun vain vessoista ja ruoasta ja päivitän harvoin. Bear with me. Halloweenista keksin kyllä sanottavaa.)

torstai 23. syyskuuta 2010

Hulluja nuo amerikkalaiset

Tänään tarjoilen teille sekalaisia huomioita amerikkalaisten tavoista ja perversioista. Kyllä pienimmätkin arkipäivän yksityiskohdat voi tehdä niin monella tavalla...

(First things first:)
ALL YOU CAN EAT

  • Stereotyypit pitävät paikkansa: amerikkalainen ruoka tarkoittaa käytännössä hampurilaisia, ranskalaisia, tuhteja aamupaloja, grillibileitä, limsaa, sipsejä ja leivoksia. Ainoat yllätyssuosikit ovat omeletti ja smoothie. Rasvasta ja sokerista ei niin välitetä, mutta transrasvat ja suolat ovat mörköjä.
  • Italialainen ja meksikolainen ruoka ovat yleisimmät etniset. Pizzaa ja pastaa mätetään innolla – mitä juustoisempaa sen parempaa, ilmeisesti. Riisiä opiskelijaruokaloissa on ani harvoin.
  • Kiinalaisista ravintoloista saa onnenkeksejä! (Jostain syystä ne väittävät minun olevan hyvä juuri niissä asioissa, joissa en ole hyvä – musiikissa ja tiimityöskentelyssä. :D)

  • Sandwich = Burger. Myös täytetyt patongit, wrapit, bagelit ym. delitavara on äärimmäisen suosittua. Tämä on ymmärrettävää, koska kaupan leipähyllyssä on lähinnä poptartteja, muffineja ja miljoonaa erilaista paahtoleipää...

  • Supermarketeista ei myöskään saa puolen litran pulloja, yksittäisiä jätskitötteröitä tai pieniä karkkipusseja. Kaikki on monipakattua tai king sizea. Pienemmät annokset on haettava apteekista tai automaatista.

  • Paprika on aina vihreää paprikaa ja siinä on jalapeñomainen sivumaku. Olen tottunut makeaan punaiseen, mutta en valita.
  • Kasvissyönnistä: tofua saa harvoin ja se on aina friteerattua. Kuivasoijaa en ole nähnyt ensinkään, mutta onneksi pavuissa, kikherneissä ja linsseissä löytyy!
  • Paikallinen jäätelö on erinomaista ja opiskelijabuffetin hienouksiin kuuluu oman jätskiannoksen kasaaminen. Paikallisia makuerikoisuuksia ovat mm. hämmentävän pinkki peppermint stick, täyteläinen cookies and cream sekä moose tracks (=vaniljajäätelöä höystettynä suklaaraidoilla ja maapähkinävoitäytteisillä suklaanapeilla).
  • Joka toisessa suklaapatukassa on maapähkinävoita.
  • Vohvelit ovat valtavia ja letut paksuja ja sienimäisiä. Edelliset nautitaan hillon ja kerman, jälkimmäiset voin ja siirapin kera, mielellään aamupalaksi. Omnom!<3 data-blogger-escaped-li="li">
  • Makeiden herkkujen kuningas on kuitenkin donitsi. Makuja on noin miljoona: Boston cream, apple cider, mustikka, rusina... Dunkin' donuts -paikkoja on tiuhemmassa kuin McDonald'seja.
  • Myös kofeiini on kova juttu: kahvia, teetä, jääkahvia, jääteetä, energiajuomaa, Pepsiä, Montain Dewta... Jopa kauppakärryissä on paikka kahvikupille, että itsensä saa pidettyä hereillä kesken ruokaostosten. (Miten niin newenglandilainen elämäntyyli on hektinen?)

  • Isojen markettien juomahyllyt ovat näkemisen arvoiset. On luomulimsaa, on viinirypälelimsaa, on epäilyttäviä, sinisiä, purukumin makuisia litkuja, on brittiläistä inkivääriolutta ja on "root beeriä", joka maistuu lähinnä hammastahnalle. Myös eri tavoin maustetut vitamiinivedet ovat suuressa suosiossa. Tavallinen lähdevesi (esim. paikallinen Poland Spring) on kalliimpaa kuin Pepsi.


ON THE GO

  • Paloposteja ja Tenavista tuttuja "lipputankopostilaatikkoja" on oikeasti olemassa! Ja ne tykkäävät olla olemassa ainakin parinkymmenen metrin välein. Palopostit ovat kylläkin keltaisia, eivät punaisia kuten sarjakuvissa.

  • Pankkiautomaatit (ATM) ovat liikutettavia pömpeleitä, eivät seinään istutettuja, eurooppalaisia ottomaatteja. Ne eivät myöskään niele kortteja, vaan pelkästään maistelevat: visa vedetään läpi magneettinauhasta tai dipataan litteään reikään. Jos käyttää muun kuin oman pankkinsa koneita, veloitetaan parin dollarin siirtomaksu.
  • Postilaatikot ovat sinisiä, eikä kaikissa kuriiriautoissa ole lainkaan ovia. Etenkin Midtownin ruuhkaliikenteessä UPS:lle työskenteleminen näyttää aika hurjalta hommalta.

  • Julkiset tietokoneet, puhelinoperaattorit ja varsinkin nettiyhteydet ovat suomalaisen silmissä todella onnettomia ja ongelmaisia. Useimmat New Yorkin kahvilat tosin tarjoavat asiakkailleen ilmaisen wifin.
  • Apple-kaupat ovat aina tupaten täynnä porukkaa. (Jengillä on siis liikaa rahaa.)
  • Ilmaisia vessoja löytyy kaikkialta: asemilta, puistoista, vaatekaupoista ja kauppakeskuksista. Onneksi. Suomessa jopa rautatieaseman heroiinivessasta veloitetaan kaksi euroa.
  • Paikallinen kirjakauppakulttuuri on mahtava! Isojen ketjujen kaupat ovat yleensä monikerroksisia ja valikoimat ovat sen mukaiset – kirjojen lisäksi tarjolla on lehtiä, toimistotavaraa, lahjatavaraa, suklaata, musiikkia ja elokuvia. Pienempienkin puotien yhteydessä on yleensä kahvila ja asiakkaat saattavat viettää kaupassa tunteja lueskellen ja ilmaista wifiä käytellen. Myös erilaisia kirjailijahaastatteluja ja muita tapahtumia järjestetään.
  • Kaikilla on auto. Yleensä iso ja uusi auto. Eivätkä opiskelijat ole poikkeus: freshmenit ajavat farmareilla ja suunnittelevat vaihtavansa uudempaan malliin.

  • Autolla ajetaan kaikki autoa pidemmät matkat. Kävelimme vaihtariporukalla kolmen mailin matkan kampukselta toiselle – ja meistä tuli eläviä legendoja. Kilometrin päässä oleva lähikauppa on myös "todella kaukana". Kaikeksi onneksi juuri asuinkampuksen ja kaupan välillä kulkee koko kaupungin ainoa kunnollinen suojatie.
  • Rekisterikilvet ovat kaikenkarvaisia. Värit ja tekstit vaihtelevat osavaltion mukaan ja jotkut lisäävät soppaan myös kivoja kuvia tai iskulauseita: Connecticut, "Consitution State" ja sitten vaikka kiva majakka. Numeroiden ja kirjaimien määrä vaihtelee mielivaltaisesti ja vanityplatet ovat melko tavanomaisia.

  • Vilkkaasta autoilukulttuurista seuraa vilkas Drive Thru -kulttuuri. Enpä uskonut koskaan näkeväni Drive Thru -apteekkia, mutta onpa tuossa kilometrin päässä sellainenkin. Myös burgerpaikoilla, donitsipaikoilla ja Taco Bellillä on omat autokaistansa.


HOME SWEET HOME


  • Tuntuu edelleen todella pahalta kävellä toisten kotiin kengät jalassa, mutta niin se toimii: kiitetään nätisti munkista, käydään vessassa ja tepsutellaan upottavien mattojen yli takaisin ulos – lenkkarit jalassa.
  • Täkin ja pussilakanan sijasta käytetään leveämpää, yksiosaista peittoa, jossa on ikään kuin molemmat samassa. (Nimeltään "comforter".)
  • Vessojen eksotiikkaan kuuluvat matalat, helposti tukkeutuvat pöntöt; kiinteät, letkuttomat suihkut ja erilaisten hanamallien moninaisuus. Pyyhkeet ripustetaan tankoihin eikä koukkuihin.
  • Ainakin opiskelija-asuntoloissa on pelkästään yksinkertaiset ikkunat. Ääni- ja lämmöneristys on siis aika surkea. Jos Suomessa harrastettaisiin vastaavaa, olisimme kuolleet sukupuuttoon jo ajat sitten.

Niin että elä tässä nyt sitten... :D

torstai 9. syyskuuta 2010

She stood so tall and she never slept

Vasta toisena päivänä näin pilvenpiirtäjän. Vasta kuudentena päivänä näin Vapauden patsaan. Mutta ei voi väittää, että New York olisi antanut odottaa itseään: jo ensimmäisenä iltana isoimpaan lentolaukkuuni sujahti hiiri ja söi ainoan mukaan varaamani Fazerin sinisen. Hostellin henkilökunta kohautteli olkiaan, kun esittelin pohjalta löytyneitä papanoita. Tämä on, hei, New York. Niitä on kaikkialla. Ja onko niissä tauteja? – Kyllä varmasti.

Torakoita olen onneksi nähnyt vain yhden. Ja senkin kadulla, suljetun elokuvateatterin edessä.


Paikallisväestöön sulautuminen on helppoa. Liikennevaloja ei tarvitse vilkaistakaan, kunhan tilannetaju pelaa. Aamupalaksi pitää nauttia tuoreista hedelmistä pöräytetty mehu tai smoothie. Jos joku hiukankin töytäisee tai itse erehtyy hipaisemaan jotakuta, kummankin on hyvä mutista pikainen anteeksipyyntö. Mikäli satut omistamaan koiran, trimmaa se mahdollisimman pörröiseksi.


Metroverkko on sekava ja opasteet huonot: Joiltain asemilta pääsee pelkästään uptownin tai downtownin suuntaan. Samannimisiä asemia on paljon. Linjoilla taas ei ole kunnollisia nimiä ollenkaan. Sellaiselle, joka kerran on tottunut Lontoon kikatuttaviin pysäkkinimiin ja sympaattisiin Sherlock Holmes -laattoihin, junat tuntuvat ankarilta ja vaitonaisilta. Eikä täkäläistä metroa tietenkään sanota Tubeksi tai Undergroundiksi. Se on Subway.

Maanalainen myyrävaisto kehittyy kuitenkin nopeasti, ja loogisesti numeroidussa Uptownissa voi hyvin suunnistaa ilman karttaakin. Harhailua tulee äkkiä ikävä, mutta onneksi lääke on lähellä: Central Parkin monet monumentit löytää pelkästään hyvällä säällä ja tuurilla. Ei sillä, ettei kauniita näkymiä voisi ihailla ilman pronssimiehiäkin – itse ihastuin ikihyviksi Turtle Pondin yllä istuksivaan tylypahkamaiseen observatorioon:


Ennen pitkää törmäsin tihkusateessa myös yllättäviin tuttuihin, H.C. Andereseniin ja Beethovenin. (Ottaen huomioon, että olen seisonut jälkimmäisen herran haudalla Wienissä, en odottanut tapaavani häntä toisella puolella maapalloa.)


Aivan puiston sydämessä piileskelee Bethesda Fountain. Vierestä kulkee autotie. Tien ali johtaa mosaiikkiholvisto. Holvistossa seisoo tyttö soittamassa viulua.


Monivärisistä seinistä kaikuvat mollisävelet, surullinen sade ja suihkulähteen päällä seisova vetten enkeli – kuva, josta tulen muistamaan Central Parkin. Hiiteen John Lennon ja "Imagine", jota taksikuski soitteli autoradiostaan murhapaikan edessä.


Elävää musiikkia löytyy New Yorkista siis etsimättäkin. Samana iltana etsiydyin hotellini lähellä sijaitsevaan lankakauppaan, KnittyCityyn. Shoppailusta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä puoti oli täynnä ihmisiä, jotka olivat tulleet kuuntelemaan neulovaa folkmuusikkoa ("I'm on a craft fair. I don't like craft fairs, but she loves craft fairs and I love her...Make your own candle? How did you know that was my dream?") En siis vieläkään ole ostanut yhtään lankaa.

Palaan asiaan.

maanantai 16. elokuuta 2010

Prologi

Ilmeisesti yllättävän moni suuri seikkailu alkaa siitä, ettei sankarilla ole mitään sanottavaa.
Niin tämäkin.

Ismaelkin lähtee merille, ja Pikku Prinssi Maahan, silkkaa joutilaisuuttaan. Kun kaikki on naurettu ja turvallisesti paikallaan, kun on aika kerätä puhtaiksi imeskellyt kananluut ämpäriin ja kömpiä talviunille, tietynlaiset ihmiset avaavat vähin äänin ullakon ikkunan ja kiipeävät alas lumihankeen. He jättävät nukkuvan perheensä hiljaiseen taloon ja lähtevät kauas vuorten ja merien taakse – palatakseen keväällä kertomaan tarinoita löydöistään ja vastoinkäymisistään.

Minä olen sellainen tietynlainen ihminen ja lähden etsimään uusia sanoja Uudesta Englannista, connecticutilaisesta yliopistokaupungista nimeltä Danbury. Tässä blogissa kuvaan amerikkalaisen opiskelijaelämän kaikkia puolia juuri sellaisina kuin ne koen: toisina päivinä haluan liikuttaa lukijani kyyneliin, ja toisina heitän teitä puujalalla naamaan. Luvassa on kuvia ja komediaa, arkipäiväisiä ongelmia ja kohtaamisia, taidekursseja ja kulttuurimatkailua, sekä pohdintaa amerikkalaisuudesta – miltä Uusi maailma näyttää, kun välissä ei ole tuhansia kilometrejä ja televisioruutua? Vietän joitain viikkoja myös läheisessä metropolissa nimeltä New York. Olette joskus ehkä kuulleetkin siitä?

Lentoni kulkee Arlandan kautta Newarkiin tasan viikon päästä – so buckle up, everybody ja pistäkää sankarinne seurantaan!