maanantai 25. lokakuuta 2010

The Devil Himself

Olen ollut laiska päivittäjä. Tiedän sen, enkä tahdo selitellä saamattomuuttani laimeilla tarinoilla pienifonttisista maailmankirjallisuuden antologioista tai MLA-viittaustekniikasta. (Saati sitten siitä, miten monta Youtube-videota katson päivässä...) Totuus on, että läksyjä on tuhottomasti. Mutta ei minun tarvitse sitä kuvailla, kun voin kerran näyttää teille muutamia niistä hengentuotteista, joiden väsääminen on pitänyt minut poissa blogosfääristä.

Olen peräti kahdella kirjoituskurssilla: Introduction to Writing Poetry ja Craft of Writing III. Jälkimmäisen aiheena on olevinaan identiteetti, mutta oikeasti siellä lähinnä luetaan repäiseviä teoksia ja tehdään ex tempore -kirjoitusharjoituksia Lady Gagasta ja aprikoositäytekakusta. Ihan on hauskaa.


Midterm-arvosanat kolahtivat internet-tililleni viime viikonloppuna, ja ilokseni voin kertoa, että jatkan vanhalla vain-paras-kelpaa-linjalla: Runoistani vedän A:ta. Toisen kirjoituskurssin arvosana on tällä hetkellä A-, mutta näytelmäkirjailija-opettajani tokaisi minun olevan hiuskarvan päässä julkaisukelpoisuudesta... niin, että nauttikaa näytteistä. Joku sanoi, että ne on ihan hyviä, joten ei ole eläinrääkkäystä tämä.

Olen kirjoittanut jo peräti neljä sonettia, mutta tässä niistä (ehkä) onnistunein. Lähtökohtana oli Percy Shelleyn ihuna Ozymandias:


Temporal Anatomy

Time has teeth and quick, flat feet.
But no hands. No hands at all.
It feeds on the photographs
People save from burning homes.

You can see those teeth in gray-brown Poland
A farm-full of lonesome, soot-gnawed chimneys
Jutting towards the overcast palate,
Breathing out bitter ghosts.

See their white flash in the night of Athens:
With all its pillars, time grins like the moon.
Pleads, arts and spires gush between its toes.
Make fine wine of us, oh Time

Wears socks of pain and marble
And flosses with barbed wire.


Ja tässä ensimmäinen runo, jonka kirjoitin koko kurssilla. Vapaamuotoinen rakkausruno:


Every Little Thing

My blood flows in the details.
A late squall blows through the bus stop shed
He lends me his gray mittens
I was never the same.

We meet
We drink from the same paper cup
A cliché
With two straws, vanilla shake,
heart-shaped pasta and scallops.
The table is sticky, the moon waning.
The waitress asks us to leave.

This has never happened before:
You go to a room and someone smiles
at you.
It's never too dark, it's always too chilly.
We play cards in the light of a cell phone screen.
I forget about the thunder and
remember every flash.
Still
remember every flash
Every ripped notebook page.

On the phone
his voice fades and crackles
But the connection is good.
There's a box of postcards he keeps under his bed.
I've been all over.
He saved every bit of me
Right There.


Novellini ja näytelmäpätkäni ovat valitettavasti liian pitkiä tässä julkaistavaksi. Joten kunnollista proosanäytettä ette nyt saa - ehkä joskus. En tiedä. Vaatii mankumista ja heikon hetken.

Ihan ihania lukijoitani varten jäljennän tähän nyt kuitenkin yhden extempore-harjoituksen, joka kirjoitettiin tunnilla viidessä minuutissa. Tarkoitus oli kuvata itseä erilaisten sosiaalisten ja muiden kategorioiden läpi. Mikä ihana tilaisuus teille tuntemattomille lukijoille oppia tuntemaan minut - kategoriathan tunnetusti kertovat ihmisestä kaiken:

"I have a womb, so I guess you should call me a female. It doesn't matter much to me, though. I'd consider being an European or being in my twenties more of an accomplishment, and you know, at least one of those is only temporary and neither of those are anything unique.
People ask me who I am, and I won't tell them that I had it rough because I was the first born. I won't explain that I don't know my blood type because I'm dead afraid of needles. I won't admit that I'm mostly attracted to males, even though that doesn't make any sense - loud and hairy as they are. It's easier to say I'm a nerd. That's when they usually leave me alone..."


...joo. Vakuutan, että novellit ovat parempia.
Ryuk says hi.


torstai 21. lokakuuta 2010

Hot & Not-So

(Taas tulee listaa, koska olen laiska. Pitäisi kouluttaa itsensä yhden aiheen pikapostauksiin.)

Anyways, tänään ihmetellään amerikkalaisten parhaita ja...vähemmän hyviä ideoita!
*fanffaareja...* Oh, say can you siiing... o7

Kiitos nyt näistäkin, Amerikka:

Seal of Approval/Thumbs up/More, Please!


* Kirjakauppakulttuuri on todella eloisa ja monipuolinen. Barnes & Nobelsissa syyhy siirtyy jaloista sormiin, ja sitä alkaa kellon sijasta vilkuilla lompakkoaan... Kansaa kiinnostaa, koska kansa tuntee olonsa tervetulleeksi: tapahtumat, valikoimat ja avoimen olohuonemaiset atmosfäärit saattavat Suomalaisen häpeään. Myös Kindle on ottanut enemmän tulta kuin Euroopassa. Minulla jo omani – lahja ystävältäni New York Comiconilta! ^^

* Comiconeista eli comic coneista eli comic book conventioneista puheen ollen, niitä tulee Suomessa ikävä! Se, että pääsin Länsi-Manhattanille, Jacob. K. Javits Convention Centeriin (alla) nauttimaan massiivisesta sarjakuvatunnelmasta, kuuluu ehdottomasti Jenkki-seikkailuni Hall of Fameen. Väkeä oli kuin torakoita, niin eri alojen ammattilaisia kuin cosplay-hörhöjäkin. Laadukas ohjelma sisälsi mm. nörteille suunnattua stand up -komiikkaa, iaido-demonstraatioita, eri peli- ja julkaisufirmojen tiedotustilaisuuksia sekä paneeleita laidasta laitaan. Stan Leestä en onnistunut näkemään vilaustakaan, mutta tapasin ehkä vielä kovemman jehun: V for Vendetan kuvittajan, David Lloydin! Myös Buffyn Spiken näin ohimennen.


Bazaarihallista taas tarttui mukaan mm. Cake is a lie -teepaita, Ryuk-pehmolelu ja riemukkaita pikkubadgeja. New York jos mikä on sarjakuvakaupunki, ja sarjakuva jos mikä kuuluu erikoisosaamiseeni, joten con-viikonloppu oli tälle pikkunörtille valtaisa elämys! :)


* Online-shoppailu on melkein yhtä suuri houkutus kuin donitsit. Kaikki ne kiinnostavat kaupathan ovat aina olleet täällä rapakon takana, ja kun toimituskulutkin ovat niin pienet, Visa vinkuu tämän tästä. Amazonista saa mitä vaan – esimerkiksi pakolliset oppikirjat. Knit Picks taas on halvan langan taikamaa, joka ei toimita tavaraa Eurooppaan. Pieni paketti Halloween-krääsääkin on jo matkalla tänne päin... (Siitä kerron lisää myöhemmin – jos kehtaan.)

* Kampuksella sattuu ja tapahtuu ihan eri tavalla kuin Jyväskylässä. Ja mikä parasta: kaikki tapahtumat eivät pyöri alkoholin ympärillä. Ilmaisia leffoja ja urheilumatseja on suunnilleen kerran viikossa ja ensi viikon hienouksiin kuuluvat mm. Homecoming-karnevaalit, Halloween-jazzit ja vietnaminsodasta tarinoivan Tim O'Brienin kirjailijavierailu. Ai, olenko menossa? Joo, kaikkiin!


* Nautin kovasti täkäläisistä elonkorjuuperinteistä. Joka kolo tulvii osavaltion omia omppuja ja kurpitsoja. Sekä kaikkea niihin liittyvää, kuten omenasiideridonitseja ja jack-o-lanterneja. Perhe- ja kasvissyöjäystävällistä kivaa!


* Uusi-englatilaiset on ihan kivoja. Oikeesti. Tiedän, että suomalaisilla on jenkeistä jos jonninlaisia punaniskastereotypioita. Muu Amerikka taas pitää täkäläisiä tylyinä ja snobahtavina. Mutta vaikka suurin osa stereotyypeistä itse asiassa pitää paikkansa, lähes kaikki kohtaamani alkuasukkaat ovat olleet todella ystävällisiä ja avuliaita. Moni puhuu liikaa tai liian kovaa ja onhan se usein aika teennäistä, mutta pöh! Sivuseikka, niin pitkään kun löytyy ihmisiä, jotka mieluusti neuvovat neuvotonta, auttavat matkalaukkujen kanssa tai tarjoavat limun tai autokyydin. Kyllähän se jäyhää Jyväskylän-elävää järkyttää, kun kaupankassa tiedustelee, millainen sää ulkona on ja onko sulla paljon läksyjä, mutta haitanneeko? Tiedän jo nyt, että tämä tulee aiheuttamaan käänteistä kulttuurishokkeilua.

* Kertokaa mulle, miksei Suomesta saa kaloritonta jääteetä, karamelliomenoita, fro-yo-jätskiä eikä butternut squash -keittoa! On hyvää. :F


Facepalm/Thumbs down/Are You Kidding Me?!

* Yksi sana: kylpyhuonedesign. Eli mitä kaikkea ihminen onkaan valmis tekemään epämukavuuden nimissä. Kääpiökorkuiset pöntöt on suunniteltu erityisesti länkisääriä ajatellen ja ne on yhtä helppo tukkia kuin ne on vaikea vetää. Käsisuihkuista ei ole puhettakaan ja se päätoiminenkin kapistus on tiukasti kiinni kaakeleissa. Veden määrää ei voi säätää ollenkaan, mutta jotkut hienohelmat saattavat leikkiä lämpötilan kanssa. Se onkin hauskaa hommaa: Danten Helvetissäkin pääsee lämpimään osaan ensin, saatana! Yleiset vessat taas ovat dilemmoja täynnä: haluaisinko mennä koppiin sisälle vai haluaisinko, että kopissa on riittävästi tilaa oven sulkemiseen? (Ratkaisu: tekeydyn invalidiksi ja omin ainoan ihmisten kokoisen kopin.)


* Ympäristötietoisuus. Jos sille on olemassa englanninkielinen sana, niin sitä ei ainakaan tällä mantereella käytetä. Kertakäyttöastiat ovat todella kuumaa kamaa. Eivät pelkästään ulkona syödessä, vaan myös kotosalla. Biojäte on ihan tuntematon termi, ja kuka niitä roska-astioita nyt viitsisi käyttää kuitenkaan. Onhan tossa toi parveke, ja pihaa ei tarvitse koskaan tyhjentää. Autoilusta en edes aloita.


Olisi myös kiinnostavaa nähdä, miten kirkasotsainen college-teini pärjäisi metsän keskellä – edes paikallisen, puistomaisen lehtimetsän. Kun kukaan ei koskaan ole tainnut katsoa lehmää silmiin, yllättää, että luomu- ja kasviruokaa ylipäätään on. Luomua jopa aika hyvin. Eri asia ostaako sitä kukaan. Itse syön innokkaasti luomujogurttia ja -napoporkkanoita.

* Ilmaisia palveluja ei ole. Ei vaan ole. Meinasin pillahtaa itkuun, kun kirjastotäti sanoi minulle, etten voi lainata mitään, ellen todista maksavani kunnallisveroa. Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, etteivät amerikkalaisetkaan voi hyödyntää kuin oman kotikuntansa kirjastoa! Eikä sivukirjastojakaan ilmeisesti harrasteta. I'm shocked beyond words. Niin vastoin kaikkea pyhää.

* Edellinen kohta koskee tietenkin myös paikkoja, joissa rahoistaan pääsisi ilman sitä palveluakin. Hyvät naiset ja herrat, puhun tippikulttuurista. Ihan hirveä riesa! Aina joutuu punnitsemaan, mikä summa on hyvä. Karseaa politikointia, kun ei oikein tiedä etikettiä, ei halua olla epäkohtelias, mutta ei myöskään satu olemaan kovin rikas.

* Loppukevennykseksi jotain, mikä enemmänkin huvittaa kuin harmittaa: amerikkalaisten loputon etnosentrisyys – kas, siinä yksi oikein oikeutettu stereotyyppi! Inhoan, kun joku kysyy, mistä olen kotoisin. En siksi, etten halua kertoa, vaan siksi, että se on varma keskusteluntappaja. Aina sama juttu:"Oh, where are you from?"
"Finland."
"...cool."
.....
.........
Olen muuttunut haltiaksi. Puhun oudosti soljuvaa kieltä, kuuloni ja näköni ovat paljon paikallisia terävämmät ja tulen maasta, jota ei nähtävästi ole olemassa.
Hollantilaista vaihtaria naurattaa, ettei kukaan ole kuullutkaan Hollannista, saati sitten Alankomaista, mutta Amsterdamissa kaikki haluaisivat käydä. I wonder why...

Ja mitähän lienevät nämäkin värikkäät rievut pitkin Rockefeller Plazaa?


(Anteeksi, että puhun vain vessoista ja ruoasta ja päivitän harvoin. Bear with me. Halloweenista keksin kyllä sanottavaa.)