tiistai 23. marraskuuta 2010

All in the Name

Amerikkalaiset kommunikaatiostrategiat 1.01: on ilmeisesti kohteliasta puhutella keskustelukumppaniansa nimeltä noin viiden minuutin välein. Suomessahan emme nimiä mainitse, ellemme ole epätoivoisen huomionkipeitä tai äkäisiä. Joten tämä tuntuu yhtä kummalta kuin kengät jalassa asuminen. Lisäksi tähän sisältyy pari erittäin isoa ongelmaa:

a.) En ole vielä kehittänyt pelisilmää, joka äkkäisi mihin väliin nämä nimet olisi sopiva sirotella. Tervehdittäessä se tuntuu olevan tavallista, mutta näyttää minusta erittäin merkityksettömältä. Ihan kuin yritettäisiin todistaa, että joo, muistan sinut. (Selittänee hieman sitä uudehkoa Nescafé-mainosta...)

b.) Minun nimenihän on täälläpäin E-sii, pikemminkin kuin Es-si. Siispä, kun palaan Suomeen, vaadin kaikkia tuttuja hokemaan nimeäni kuin olisin kansakuntamme viimeinen toivo. Etten vain itsekin ala luulla, että nimeni on E-sii, O-Ren Ishii tai jotain muuta merkillistä.

***


Toinen irtohavainto, jonka olen unohtanut mainita: paikallisten collegetyttöjen tavallisin päivälook on yliopiston huppari + erittäin lyhyet shortsit. Kengiksi voi valita säästä riippumatta joko rumat varvassandaalit tai Ugg-karvasaappaat. Joo, näyttää huvittavalta. Mutta kiistatta paremmalta kuin useimpien iltalook: kaikkein paksupohkeisimmilla tytöillä on taipumus tulkita pitkähelmaiset paidat bilemekoiksi. Hyi olkoon...

***


...Misfortune cookies!

Did you just eat your Chinese zodiac sign?

Someone is really attracted to your left kidney.

Friends make the best mirrors. And mirrors make the best friends.

The rain falls on all the God's created and you alike.

If I were you, I would check my pulse.


Mikäli nautit näistä, nautit toivottavasti myös ekstrasuperüberbonuksesta: lisäsin yhden kirjoituskurssilla rustaamani novellin DeviantArt-sivulleni. Lukekoon ken viitsii. (Mutta lukekaa nopeasti! En aio pitää tekstiä esillä pitkään editoinnin ja copyright-juttujen takia.)

***

Thanksgivingiä pukkaa! Kaikki kämppikset – myös englantilainen vaihtarityttö – ovat tietysti perheidensä tykönä. Kun taas minä vietän koko loppuviikon yksikseni, ensin läksyjen ihmemaassa, sitten Bostonissa. No jaa. Ehkä syön aamupalan keittiössä, lounaan olohuoneen sohvalla ja iltapalan kylpyhuoneessa – because I can – ja nautin hiljaisuudesta.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Toimiva kaukosuhde

Surullinen tarina, jossa on onnellinen loppu. Kaikkihan niistä tykkää, koska ne ovat harvinaisimpia.

Olipa kerran pieni metsäneläin, joka purjehti meren yli länteen, kuten tuhannet metsäneläimet ja slaavit ennen häntä. Vaikka hän lähti kauemmas kuin osasi kuvitella, häntä ei pelottanut, sillä olkalaukussaan hänellä oli voittamatton onnen ja voiman amuletti: Teh Superlaama. Like so:


Superlaama oli kotoisin Kryptiseltä planeetalta, mutta se oli asunut Amerikassa vähintään vuosikymmenen Maahan laskeutumisensa jälkeen. Näin ollen se tiesi sikäläiset niksit ja meiningit: mistä löytää lähin apteekki, miksi New Yorkissa on niin vähän puluja ja miten metrokorttia ei kannata käyttää.

Metsäneläimellä ja Superlaamalla oli hauskaa Uudessa maailmassa. Aina siihen asti, kun Superlaama otti ja katosi. Metsäneläin ei tiennyt, mitä sen uskolliselle kumppanille oli tapahtunut. Ehkä se oli käärmeen ruokaa. Ehkä se oli kuullut lasten huutoja palavasta kerrostalosta San Fransiscossa ja lähtenyt pelastusretkelle. Oli kuinka hyvänsä, metsäneläin oli nyt yksin ja neuvoton. Edes syksyn värit eivät piristäneet metsäneläintä.


Sitten, eräänä räntäsateisena päivänä posti toi metsäneläimelle odottamattoman paketin, joka ei tahtonut millään pysyä metsäneläimen kassissa. Sen kuplamuovit poksahtelivat itsekseen ja se värähteli levottomasti. Syy paketin malttamattomuuten paljastui kuitenkin nopeasti; sieltä hypähti ulos - kukas muukaan kuin Superlaama, ystävänsä Pörhölaaman kanssa.

Sekä Dracula-pillereitä. (Uusienglantilainen ilmasto ei ole suotuisa verenimijöiden kasvattamiseen.)


Ihana poikaystäväni siis teki kadonneen laaman tilalle jopa kaksi. Leikkasi itse pleksilasista, maalasi ja lähetti meren yli. Tiskaa ja imuroikin vielä. I think he's a keeper... ;)

maanantai 8. marraskuuta 2010

All Hallows

Hoi, Suomi! Nyt on aika lakkauttaa joulu ja siirtää syömingit ja tällingit loppusyksyyn – Halloweenina on hauskempaa!

Miettikää nyt itsekin: juhlapyhä, joka on tehty kalmoista ja karkeista! Milläs sen ylitätte? Ette sinappisella porsaanperseellä ainakaan.

(Asuntolani aula groteskina:)


Minun connecticutilainen all hallows' eveni alkoi sillä ylistämälläni online-shoppailulla. Goottien ei enää kannata harhailla pimeillä kujilla ja lateksiklubeilla random vampyyri-encountereiden toivossa, koska hampaitakin saa nykyään netistä:


Halusin kauhuteemaisen naamiaisasun, joka olisi riittävän pieni ja kevyt kotimaahan kuljetettavaksi, joten haistatin Stephenie Mayerille pitkät ja kasvatin somat pikku kulmurit. Koska kalmankalpeus ja uniongelmaisen silmänaluset löytyvät omasta takaa, paljon muuta maskia ei tarvittukaan. (Maybe she's born with it!) Mitä nyt valkoinen kauluspaita, syvänpunainen satiininauha ja eye-linerilla piirretty ankhitatuointi - för effektens skull.


D-dayhyn valmistauduttiin pitkin viikkoa. Oli musiikinopiskelijoiden tarjoamaa mainiota jazzkonserttia – ja tietysti perinteistä kurpitsankaiverrusta. Poimin uhrini itse jo alkukuusta, naapurikylän söpöltä perhefarmilta.


Vaikka vauvani olikin vähän keskonen, prosessi oli yllättävän yksinkertainen. Siementen ja mallon poistaminen oli oikeastaan itse leikkaamista hitaampaa ja hankalampaa.


Mutta tässä tulee antikliimaksi: meidän asuntolaamme ei saa tuoda kynttilöitä – ei vaikka niitä ei edes aikoisi polttaa. (Ottaen huomioon, että lukukauden alussa heräsin öisiin palohälytyksiin noin kahdesti viikossa, päättelisin tämän kuitenkin olevan niitä harvoja sääntöjä, joissa on järkeä.) Sitten harkitsin kunnon valonheitintä – ei se Gordonkaan Bättistä pelkällä tuikkulyhdyllä saa houkuteltua. ...Mutta mokoma ei mahtunut sisään! Ei ole maailma muuttunut: pieni on kaunista ja kauneus petollista, edelleen.


Humu huipentui aattona, jolloin bussillinen yliopiston väkeä – lähes kaikki vaihtarit mukaan lukien – suuntasi kohti Salemia. Lovecraftin lukijat tehkööt omat päätelmänsä kohteen soveliaisuudesta. Muille kerrottakoon, että kyseessä on pieni, massachusettsilainen rannikkokaupunki, joka tunnetaan vuoden 1692 noitakäräjistä: neljätoista naista ja viisi miestä hirtettiin, yksi onneton murskattiin kivikasan alle. Koska talvinen tylsyys ajoi pikkutyttöjä hysteriaan.


Kaupungissa on sankka wicca-populaatio, tusinoittain ennustajaeukkoja, pari–kolme noitamuseota sekä yksi merirosvomuseo. Joka vuosi Halloweenin korvalla siellä järjestetään teeman mukaiset katukarnevaalit. Väkeä oli kuin pipoa ja joka toisella oli pikkuriikkinen Lajitteluhattu tai välkkyvät pirunsarvet päässä. Myös koiria oli tällätty merirosvo- ja haaremiasuihin...


Kunhan kuuluisin noitamuseo oli lukuisin valaistuin vahanukein esitellyt noitavainojen historiaa, harhailimme muutaman tunnin karnevaaleilla ja satamassa. Hienoimmat löydöt olivat penny store -tyylinen karkkikauppa sekä moderni merirosvolaiva, jonka muuan paikallinen oli itse väsännyt invalidityttärensä iloksi ja tueksi – Amerikassa mikään ei ole hauskaa tai vaikuttavaa ilman liikuttavaa taustatarinaa.


En ole aivan varma, kuinka minun pitäisi Salemin noitamaniaan suhtautua. Toisaalta teema kiehtoo sekä historiallisuudellaan että myyttisyydellään. Toisaalta ärsytti nähdä keski-ikäisiä, kristillisiä republikaaneja jonottamassa wicca-kauppaan. En pidä itseäni missään määrin wiccalaisena, mutta luonnonläheinen maailmankatsomukseni on ehdottomasti lähempänä nykynoitia kuin mitään paikallisia baptistikirkkoja. Siksi tuntui kurjalta nähdä, kuinka toisten vakavasta elämäntyylistä tehdään kaupallinen kuriositeetti. Mikä vielä pahempaa, suurin osa karnevaalin kävijöistä pitänevät minua ja kaikkia kanssapakanoitani tuomittavina – ja tuomittuina – viimeistään jouluun mennessä. Olisi hauska nähdä aitoa hyväksyntää eikä tuollaista alentuvaa uteliaisuutta...


No, joka tapauksessa:
Puuduttavan, Silent Hill -leffalla höystetyn bussimatkan jälkeen saavuttiin takaisin Danburyyn. Siinä tunnin päästä koitti puoliyö – eli oikea hetki ajella pienessä metsämökissä pidettäviin naamiopirskeisiin. No, klovneista ja gorilloista huolimatta siellä oli suunnilleen yhtä tylsää kuin kaikissa bileissä ja baareissa. Istuinpa nyt hieromassa pohkeitani muutaman tunnin, lähinnä nähdäkseni, millaisia zombeja tulee vastaan ja miten kuuluisaa beer pongia pelataan. (Kroonisena kaljanvihaajana en toki itse pelannut. Älä pelkää, äiti.)

Ilta päättyi onnellisesti 24h-dineriin ja aamuneljältä nautittuun, tuhtiin juustokakkupalaan. Sänkyyn pääsin soveliaasti juuri ennen aamunkoittoa. Eli en muuttunut kurpitsaksi.


...Ja sillä tavalla, lapset, saadaan tasaisesti paistunut Halloween.
Onnellista kekrin, Samhainin tai pyhäinmiestenpäivän jälkeistä syksyä kaikille lukijoille – mitä ikinä sitten vietittekään!