I'm Shipping up to Boston

Rakas yleisö,

aloitan ekskursiomuistelmani Thanksgiving-viikonlopusta, jonka vietin maailman toisiksi suosituimmassa teekutsukohteessa heti Ihmemaan jälkeen. Näin siksi, että vain Bostonista on varsinaisesti toivottu tarinaa. Ja kronologialla on jo liikaa Facebook-kavereita muutenkin.

Halusin kruisata Beantowniin kahdesta syystä. Ensinnäkin kaikki connecticutilaiset sanoivat pitävänsä siitä enemmän kuin Omenasta – henkilökohtaisesti I <3 NY, vaikkei minulla sellaista T-paitaa olekaan. (Totesin, että jos niitä saa kahdella dollarilla, niitä täytyy olla maailmassa liikaa.) Toiseksi, kotikuntani on Suomen Ateena, joten pakkohan oli suorittaa ystävyysvierailu Amerikan Ateenaan. Niinpä nousin sydän kurkussa rähjäiseen Greyhoundiin ja varasin elämäni ensimmäisen yhden hengen hotellihuoneen.


Ensivaikutelmaa dominoi veret seisauttava tuuli, sekä metrojärjestelmä, joka halusi oikeastaan olla ratikkajärjestelmä. Vaikka Ateena-assosiaatiokin on ihan ymmärrettävä: Boston on ennen kaikkea historian, kulttuurin ja opiskelijoiden kaupunki. Kummallinen sekoitus eurooppalaisuutta ja amerikkalaisuutta, brittityyppisiä putiikkeja ja tyylikkäitä pilvenpiirtäjiä.


Paitsi pavunnäköisistä karkeista, Boston tunnetaan tietenkin Harvardin yliopistosta. Kävi soutukilpailuissa miten hyvänsä, Oxford ja Harvard ovat aina olleet minulle ne unelmayliopistot. Siksi on ikävä sanoa, ettei Harvardin punatiiltä pursuileva kampus ensinkään pärjännyt goottilaiselle Yalelle (jonka kenties esittelen teille vielä tulevissa postauksissa). Cambridgen kaupunginosa, josta kampus haukkaa ison palan, oli kuitenkin yhden metromatkan arvoinen – täynnä ihastuttavia kirjakauppoja ja tähtitieteellisiä jouluvaloja.


Massachusetsin ykköskylän ykkösnähtävyyksiin kuuluu tietenkin myös Freedom Trail. Kuulostaako eeppiseltä ja innoittavalta? Kyllä varmaan, mutta se näyttää vain ja ainoastaan tältä:


Tämä katuun maalattu viiva kulkee kylläkin monen historiallisen maanmerkin ohitse. Mainitsemisen arvoisia näistä ovat kuitenkin vain Green Dragon Inn, vallankumouksellisten vanha kokouspaikka, jossa kävin kelvollisella kalaburgerilla (kävelin sisään kyllä vain nimen perusteella...)


...sekä USS Constitution, tyrmäävän kaunis fregatti.


Old Ironsides on edelleen USA:n laivaston palveluksessa, eikä se ole parisataavuotisen historiansa aikana hävinnyt ainuttakaan meritaistelua. Laivaan tehdään navy-sotilaiden vetämiä, ilmaisia opastuskierroksia, jotka vievät kävijät aina tykki- ja makuukansille asti.


Laiturilta löytyy myös USS Constitutionin historiaa esittelevä museo, jonne sisäänpääsymaksua saa pulittaa juuri sen verran kuin haluaa. Itse päätin kartuttaa museon tuloja ostamalla karpalo-pähkinäsuklaalevyn – jota menin mussuttamaan lasten osastolle kokeiltavaksi laitettuun riippumattoon...


Fregattivanhus on ohittamaton elämys kaikille Bostonin-kävijöille. Toinen taattu vapaa-ajanviettopaikka on Newbury Street, tyylikäs ostoskatu tulvillaan kivoja kauppoja, konditorioita ja antikvariaatteja. Lähistöllä on myös monia hauskoja ketjukauppoja (esim. Antropologie ja Urban Outfitters) sekä pramea uusi kauppakeskus, joka oli jo ehtinyt laittaa mammuttimaiset joulukoristeensa esille.


Tätä ostosaluetta tallasin joka ilta ristiin rastiin iltapalaa metsästäen. Ensimmäisenä iltana saaliiksi jäi vain Seven-Elevenin simpsonimainen Slurpee...


...mutta toisena iltana löysin jo Cheesecake Factoryn! Jonka syntinen (!) valkosuklaa (!)-vadelma(!)juustokakku(!) oli yksi retken kohokohta. Oli aika dekadenttia haarukoida sitä kerman ja Family Guyn kera ihan itseä varten vuokratussa parisängyssä. :)


Bostonin museopläjäyksestä vastasivat Isabella Steward Gardner Museum sekä Science Museum. Ensin mainittu on viehättävä kertaustyylinen palatsi, jonka renessanssitaidekokoelmia ja uskomatonta sisäpuutarhaa ei valitettavasti saanut kuvata. Toiseksi mainitusta taas löytyy maailman suurin Van de Graafin generaattori... (Kyllä, näin sen myös toiminnassa!)


...söpöjä gekkoja...


...sekä M.C. Escher -näyttely. Jos olisin bostonilainen ja perheellinen, veisin muksut sinne vähintään kerran vuodessa!


Ai mitä muuta Bostonissa voi tehdä? No, kuvata kanadanhanhia Fenway Parkissa museoiden aukeamista odotellessaan.


Ja vierailla Boston Bruinsin kotiareenalla. (TD on muuten paikallinen pankki. En tietäisi, ellen olisi sattunut pöllimään kyseisen firman kuulakärkikynää jostain Washingtonista. ...Mutta se on jo toinen tarina!)


PS: Käsittääkseni Bostonissa piipahtaminen ei ole mikään varsinainen Thanksgiving-perinne, mutta ennen lähtöäni nautin toki asiaankuuluvan kalkkunaillallisen erään mahtavan connecticuttilaisperheen kotona. Kalkkunaan en kasvissyöjyyttäni kajonnut, mutta tarjolla oli myös "stuffingia", bataattia, palkopapu-herkkusienilaatikkoa, ämpärillinen perunamuusia ja jänniä purkista tulevia sämpylöitä.


Ja jälkkäriksi omenapiirakkaa, kurpitsapiirakkaa, kurpitsaleipää, kurpitsajuustokakkua, pekanipähkinä-suklaapirakkaa... Kaikki tietysti kermavaahdon kera! ...Ja suomalaiset joulupöydäthän näyttävät minusta nykyään kiloklubin kevätpicniciltä...

I think I blinked

Ah, Suomi – tuo tuntematon kokoelma sieluttoman kylmiä trollikyliä, joissa kenelläkään ei ole kivaa. Ja vaikka oliskin, niin esitetään, että ei ole.

Ja toisaalta taas...on nää pohjosmaalaset vaan niin järkeviä! Kaikki arkipäiväiset asiat on yhtä pitkälle suunniteltuja kun Ikean huonekalut: mikään muu kun junat ei ikinä ole myöhässä tai epäkunnossa ja leivälle käsketään laittamaan lisää voita koska se on hyväksi verisuonille. Mikä parasta, kaikkialla on vähintään kolme neliömetriä henkilökohtaista hengitystilaa!

On outoa sujahtaa takaisin samaan kämpään, samoihin ihmissuhteisiin, samoihin opiskelurutiineihin – ihan kuin ei olisi koskaan joutunut kärsimään pariakymmentä tuntia ahtaissa mannertenvälisissä suihkujetsoneissa. Yksi Monokuro Boo -herätyskello on hukkunut ja yksi yleiskone aineellistunut keittiön nurkkaan, mutta ei paljon muuta.

Jotenkin kuvittelin, että American-keikaukseni muuttaisi elämääni tai identiteettiäni enemmänkin, mutta hämmentävää kyllä, en ollut missään vaiheessa moksiskaan. Ei kielimuuria, ei kulttuurishokkia, ei koti-ikävää, ei paluumasennusta, ei samperi soikoon edes lisäkiloja! Pitäisikö tällaisesta teflonpinnoitteesta olla ylpeä – vai onko se vain surullinen osoitus sosio-kulttuurisesta juurettomuudestani?

Loppujen lopuksi on aika yhdentekevää, olenko sillä vai tällä puolella Atlantin kadonnutta valtamerta. Pystyn nauttimaan elämän pienistä asioista (kuten kampuksen lähikaupassa myytävästä suklaa-kirsikkakakusta tai kaiuttimen päällä kukoistavasta muratistani) ihan missä hyvänsä. Pääasia, että saan välillä kellua jonnekin muualle. En koskaan ole ihan sopeutunut mihinkään maahan, yhteisöön, kaupunkiin, kulttuuriin tai alakulttuuriin, joten on oikeastaan vain virkistävää, että sopeutumattomuuden syyt toisinaan vähän vaihtuvat. Ehkä pitäisi muuttaa johonkin extremempään paikkaan, että pääsisin joskus nauttimaan jonkinlaisesta kotiinpaluuelämyksestä...

En toki valita – kyllä kannatti! Ja suostuisin silmää räväyttämättä – tai sitten vähemmän coolisti riemusta kiljuen – lähtemään uudestaan! (Ehkä Erasmus kutsuu sitten tohtorivaiheessa...) Oikeastaan, vaihto-opinnoista voisi tehdä kiinteämmänkin, jopa pakollisen osan korkeakouluopintoja.

Jos ei vielä mennyt jakeluun, niin MENKÄÄ! Menkää, hyvät ihmiset, jos pieninkin tilaisuus tarjoutuu! Eikä vaan Jenkkilään ihmettelemään niiden koulutusjärjestelmän ilmiselviä sosilogisia ongelmia vaan mihin vaan, millä tekosyyllä hyvänsä. Sinisen meren rannalla surffaatte illat ja siivootte hotelleja aamut (kivasti). Meette elvyttämään venäläistä lastenkotia tai japanilaista vuoristokylää. Tai naitte jonkun hyvän (lue: ulkomaalaisen) jalkapalloilijan! Yhdellä pallonkulmalla kykkimällä ei ikinä opi mitään.
Tai ehkä oppii. Muttei ymmärrä.

Vakuutinko nyt? Myönnetään: en ole erityisen hyvä ilmaisemaan intohimojani (ellei niihin sisälly moraalista närkästystä – sillon lentelee veri ja päät. (Ei, älkää provosoiko.)) Mutta faktat voin kyllä iskeä tiskiin. Mitä kaunista ja hyvää tästä kokemuksesta siis jäi käteen?

1. Pääsin kokemaan aimo haukkauksen Yhdysvaltojen koillisrannikkoa melkein nollabudjetilla – kiitos opintotuen ja matka-apurahan!

2. Tapasin hienoja ihmisiä eri puolilta maailmaa. Ai, miksikö on siistiä? No, jos keksin lähteä vaikka Amsterdamiin tai Milanoon, tiedossa on mahtava paikallisopas, ehkä yösijakin. Ja kiitos näiden uusien ystävien, tajuan miten erilaisissa kulttuuritodellisuuksissa länsimaisetkin ihmiset voivat elää. (Ranskalaiset kutsuvat tyhmiä ihmisiä "munakoisoiksi", voitteko kuvitella?)

3. Amerikasta ja amerikkalaisista puhutaan paljon, etenkin pahaa. Mutta minä tiedän, millaista siellä oikeasti on – ei niin pahaa.

4. Amerikkalaiset ovat esimerkiksi todella paljon ystävällisempiä ja avuliaampia kuin suomalaiset. Aina irtoaa hymy, tervehdys, kiitos tai anteeksi, kun sille on pienintäkään tarvetta. Melkein hävettää suomalaisten ujous ja yrmeys – joten tahdon tästä lähtien itse olla ystävällisempi tuntemattomille! :)

5. Tiedän selviäväni englannilla tilanteesta kuin tilanteesta. Pystyisin esimerkiksi tekemään väitöskirjan tai työskentelemään globishiksi. Huomasin myös kirjoittavani erinomaista enkunkielistä proosaa – piti vain sattua kokeilemaan. Myös ääntäminen parani himpun, etenkin lauseintonaatio, mutta tärkein anti oli kyllä kielellisen itseluottamuksen paraneminen.

6. Ulkomaan opinnot näyttävät hyvältä CV:ssä, kuulemma. Saa ihmiset kuvittelemaan, että olet sellainen kiinnostava ja rohkea metropoliitti...

7. Todistin itselleni ja kaikille muillekin, että minulla on munaa ja viitseliäisyyttä raahata itseni pohjoismanhattanilaiseen, hiiriä kuhisevaan hostelliin, jos sattuu huvittamaan. Ja selviän muutenkin omin neuvoin ties sun mistä. En ole niin helposti lannistettavissa kuin puoli vuotta sitten.

8. Sain ihan uutta perspektiiviä siihen, mitä on olla suomalainen ja mikä juuri Suomessa on ainutlaatuista Ainakin suklaa, kieli ja snow-how. Niin, ja kuutamo, kaiho ja katkeruus. Oli jatkuvasti niin valkoinen ja eksoottinen olo.

Näiden lisäksi kehitin epäterveen leivosriippuvuuden ja kokoelman uusia puseroita, mutta ei nyt mennä siihen. Sen sijaan aion alleviivata yllä olevan listan ykköskohtaa muutamalla kaupunkiretkipäivityksellä – jos joku vielä jaksaa eksyä tänne. Älkää jättäkö ja unhottako ihan vielä!

All in the Name

Amerikkalaiset kommunikaatiostrategiat 1.01: on ilmeisesti kohteliasta puhutella keskustelukumppaniansa nimeltä noin viiden minuutin välein. Suomessahan emme nimiä mainitse, ellemme ole epätoivoisen huomionkipeitä tai äkäisiä. Joten tämä tuntuu yhtä kummalta kuin kengät jalassa asuminen. Lisäksi tähän sisältyy pari erittäin isoa ongelmaa:

a.) En ole vielä kehittänyt pelisilmää, joka äkkäisi mihin väliin nämä nimet olisi sopiva sirotella. Tervehdittäessä se tuntuu olevan tavallista, mutta näyttää minusta erittäin merkityksettömältä. Ihan kuin yritettäisiin todistaa, että joo, muistan sinut. (Selittänee hieman sitä uudehkoa Nescafé-mainosta...)

b.) Minun nimenihän on täälläpäin E-sii, pikemminkin kuin Es-si. Siispä, kun palaan Suomeen, vaadin kaikkia tuttuja hokemaan nimeäni kuin olisin kansakuntamme viimeinen toivo. Etten vain itsekin ala luulla, että nimeni on E-sii, O-Ren Ishii tai jotain muuta merkillistä.

***

Toinen irtohavainto, jonka olen unohtanut mainita: paikallisten collegetyttöjen tavallisin päivälook on yliopiston huppari + erittäin lyhyet shortsit. Kengiksi voi valita säästä riippumatta joko rumat varvassandaalit tai Ugg-karvasaappaat. Joo, näyttää huvittavalta. Mutta kiistatta paremmalta kuin useimpien iltalook: kaikkein paksupohkeisimmilla tytöillä on taipumus tulkita pitkähelmaiset paidat bilemekoiksi. Hyi olkoon...

***

...Misfortune cookies!

Did you just eat your Chinese zodiac sign?

Someone is really attracted to your left kidney.

Friends make the best mirrors. And mirrors make the best friends.

The rain falls on all the God's created and you alike.

If I were you, I would check my pulse.


Mikäli nautit näistä, nautit toivottavasti myös ekstrasuperüberbonuksesta: lisäsin yhden kirjoituskurssilla rustaamani novellin DeviantArt-sivulleni. Lukekoon ken viitsii. (Mutta lukekaa nopeasti! En aio pitää tekstiä esillä pitkään editoinnin ja copyright-juttujen takia.)

***

Thanksgivingiä pukkaa! Kaikki kämppikset – myös englantilainen vaihtarityttö – ovat tietysti perheidensä tykönä. Kun taas minä vietän koko loppuviikon yksikseni, ensin läksyjen ihmemaassa, sitten Bostonissa. No jaa. Ehkä syön aamupalan keittiössä, lounaan olohuoneen sohvalla ja iltapalan kylpyhuoneessa – because I can – ja nautin hiljaisuudesta.

Toimiva kaukosuhde

Surullinen tarina, jossa on onnellinen loppu. Kaikkihan niistä tykkää, koska ne ovat harvinaisimpia.

Olipa kerran pieni metsäneläin, joka purjehti meren yli länteen, kuten tuhannet metsäneläimet ja slaavit ennen häntä. Vaikka hän lähti kauemmas kuin osasi kuvitella, häntä ei pelottanut, sillä olkalaukussaan hänellä oli voittamatton onnen ja voiman amuletti: Teh Superlaama. Like so:


Superlaama oli kotoisin Kryptiseltä planeetalta, mutta se oli asunut Amerikassa vähintään vuosikymmenen Maahan laskeutumisensa jälkeen. Näin ollen se tiesi sikäläiset niksit ja meiningit: mistä löytää lähin apteekki, miksi New Yorkissa on niin vähän puluja ja miten metrokorttia ei kannata käyttää.

Metsäneläimellä ja Superlaamalla oli hauskaa Uudessa maailmassa. Aina siihen asti, kun Superlaama otti ja katosi. Metsäneläin ei tiennyt, mitä sen uskolliselle kumppanille oli tapahtunut. Ehkä se oli käärmeen ruokaa. Ehkä se oli kuullut lasten huutoja palavasta kerrostalosta San Fransiscossa ja lähtenyt pelastusretkelle. Oli kuinka hyvänsä, metsäneläin oli nyt yksin ja neuvoton. Edes syksyn värit eivät piristäneet metsäneläintä.


Sitten, eräänä räntäsateisena päivänä posti toi metsäneläimelle odottamattoman paketin, joka ei tahtonut millään pysyä metsäneläimen kassissa. Sen kuplamuovit poksahtelivat itsekseen ja se värähteli levottomasti. Syy paketin malttamattomuuten paljastui kuitenkin nopeasti; sieltä hypähti ulos - kukas muukaan kuin Superlaama, ystävänsä Pörhölaaman kanssa.

Sekä Dracula-pillereitä. (Uusienglantilainen ilmasto ei ole suotuisa verenimijöiden kasvattamiseen.)


Ihana poikaystäväni siis teki kadonneen laaman tilalle jopa kaksi. Leikkasi itse pleksilasista, maalasi ja lähetti meren yli. Tiskaa ja imuroikin vielä. I think he's a keeper... ;)

All Hallows

Hoi, Suomi! Nyt on aika lakkauttaa joulu ja siirtää syömingit ja tällingit loppusyksyyn – Halloweenina on hauskempaa!

Miettikää nyt itsekin: juhlapyhä, joka on tehty kalmoista ja karkeista! Milläs sen ylitätte? Ette sinappisella porsaanperseellä ainakaan.

(Asuntolani aula groteskina:)


Minun connecticutilainen all hallows' eveni alkoi sillä ylistämälläni online-shoppailulla. Goottien ei enää kannata harhailla pimeillä kujilla ja lateksiklubeilla random vampyyri-encountereiden toivossa, koska hampaitakin saa nykyään netistä:


Halusin kauhuteemaisen naamiaisasun, joka olisi riittävän pieni ja kevyt kotimaahan kuljetettavaksi, joten haistatin Stephenie Mayerille pitkät ja kasvatin somat pikku kulmurit. Koska kalmankalpeus ja uniongelmaisen silmänaluset löytyvät omasta takaa, paljon muuta maskia ei tarvittukaan. (Maybe she's born with it!) Mitä nyt valkoinen kauluspaita, syvänpunainen satiininauha ja eye-linerilla piirretty ankhitatuointi - för effektens skull.


D-dayhyn valmistauduttiin pitkin viikkoa. Oli musiikinopiskelijoiden tarjoamaa mainiota jazzkonserttia – ja tietysti perinteistä kurpitsankaiverrusta. Poimin uhrini itse jo alkukuusta, naapurikylän söpöltä perhefarmilta.


Vaikka vauvani olikin vähän keskonen, prosessi oli yllättävän yksinkertainen. Siementen ja mallon poistaminen oli oikeastaan itse leikkaamista hitaampaa ja hankalampaa.


Mutta tässä tulee antikliimaksi: meidän asuntolaamme ei saa tuoda kynttilöitä – ei vaikka niitä ei edes aikoisi polttaa. (Ottaen huomioon, että lukukauden alussa heräsin öisiin palohälytyksiin noin kahdesti viikossa, päättelisin tämän kuitenkin olevan niitä harvoja sääntöjä, joissa on järkeä.) Sitten harkitsin kunnon valonheitintä – ei se Gordonkaan Bättistä pelkällä tuikkulyhdyllä saa houkuteltua. ...Mutta mokoma ei mahtunut sisään! Ei ole maailma muuttunut: pieni on kaunista ja kauneus petollista, edelleen.


Humu huipentui aattona, jolloin bussillinen yliopiston väkeä – lähes kaikki vaihtarit mukaan lukien – suuntasi kohti Salemia. Lovecraftin lukijat tehkööt omat päätelmänsä kohteen soveliaisuudesta. Muille kerrottakoon, että kyseessä on pieni, massachusettsilainen rannikkokaupunki, joka tunnetaan vuoden 1692 noitakäräjistä: neljätoista naista ja viisi miestä hirtettiin, yksi onneton murskattiin kivikasan alle. Koska talvinen tylsyys ajoi pikkutyttöjä hysteriaan.


Kaupungissa on sankka wicca-populaatio, tusinoittain ennustajaeukkoja, pari–kolme noitamuseota sekä yksi merirosvomuseo. Joka vuosi Halloweenin korvalla siellä järjestetään teeman mukaiset katukarnevaalit. Väkeä oli kuin pipoa ja joka toisella oli pikkuriikkinen Lajitteluhattu tai välkkyvät pirunsarvet päässä. Myös koiria oli tällätty merirosvo- ja haaremiasuihin...


Kunhan kuuluisin noitamuseo oli lukuisin valaistuin vahanukein esitellyt noitavainojen historiaa, harhailimme muutaman tunnin karnevaaleilla ja satamassa. Hienoimmat löydöt olivat penny store -tyylinen karkkikauppa sekä moderni merirosvolaiva, jonka muuan paikallinen oli itse väsännyt invalidityttärensä iloksi ja tueksi – Amerikassa mikään ei ole hauskaa tai vaikuttavaa ilman liikuttavaa taustatarinaa.


En ole aivan varma, kuinka minun pitäisi Salemin noitamaniaan suhtautua. Toisaalta teema kiehtoo sekä historiallisuudellaan että myyttisyydellään. Toisaalta ärsytti nähdä keski-ikäisiä, kristillisiä republikaaneja jonottamassa wicca-kauppaan. En pidä itseäni missään määrin wiccalaisena, mutta luonnonläheinen maailmankatsomukseni on ehdottomasti lähempänä nykynoitia kuin mitään paikallisia baptistikirkkoja. Siksi tuntui kurjalta nähdä, kuinka toisten vakavasta elämäntyylistä tehdään kaupallinen kuriositeetti. Mikä vielä pahempaa, suurin osa karnevaalin kävijöistä pitänevät minua ja kaikkia kanssapakanoitani tuomittavina – ja tuomittuina – viimeistään jouluun mennessä. Olisi hauska nähdä aitoa hyväksyntää eikä tuollaista alentuvaa uteliaisuutta...


No, joka tapauksessa:
Puuduttavan, Silent Hill -leffalla höystetyn bussimatkan jälkeen saavuttiin takaisin Danburyyn. Siinä tunnin päästä koitti puoliyö – eli oikea hetki ajella pienessä metsämökissä pidettäviin naamiopirskeisiin. No, klovneista ja gorilloista huolimatta siellä oli suunnilleen yhtä tylsää kuin kaikissa bileissä ja baareissa. Istuinpa nyt hieromassa pohkeitani muutaman tunnin, lähinnä nähdäkseni, millaisia zombeja tulee vastaan ja miten kuuluisaa beer pongia pelataan. (Kroonisena kaljanvihaajana en toki itse pelannut. Älä pelkää, äiti.)

Ilta päättyi onnellisesti 24h-dineriin ja aamuneljältä nautittuun, tuhtiin juustokakkupalaan. Sänkyyn pääsin soveliaasti juuri ennen aamunkoittoa. Eli en muuttunut kurpitsaksi.


...Ja sillä tavalla, lapset, saadaan tasaisesti paistunut Halloween.
Onnellista kekrin, Samhainin tai pyhäinmiestenpäivän jälkeistä syksyä kaikille lukijoille – mitä ikinä sitten vietittekään!

The Devil Himself

Olen ollut laiska päivittäjä. Tiedän sen, enkä tahdo selitellä saamattomuuttani laimeilla tarinoilla pienifonttisista maailmankirjallisuuden antologioista tai MLA-viittaustekniikasta. (Saati sitten siitä, miten monta Youtube-videota katson päivässä...) Totuus on, että läksyjä on tuhottomasti. Mutta ei minun tarvitse sitä kuvailla, kun voin kerran näyttää teille muutamia niistä hengentuotteista, joiden väsääminen on pitänyt minut poissa blogosfääristä.

Olen peräti kahdella kirjoituskurssilla: Introduction to Writing Poetry ja Craft of Writing III. Jälkimmäisen aiheena on olevinaan identiteetti, mutta oikeasti siellä lähinnä luetaan repäiseviä teoksia ja tehdään ex tempore -kirjoitusharjoituksia Lady Gagasta ja aprikoositäytekakusta. Ihan on hauskaa.


Midterm-arvosanat kolahtivat internet-tililleni viime viikonloppuna, ja ilokseni voin kertoa, että jatkan vanhalla vain-paras-kelpaa-linjalla: Runoistani vedän A:ta. Toisen kirjoituskurssin arvosana on tällä hetkellä A-, mutta näytelmäkirjailija-opettajani tokaisi minun olevan hiuskarvan päässä julkaisukelpoisuudesta... niin, että nauttikaa näytteistä. Joku sanoi, että ne on ihan hyviä, joten ei ole eläinrääkkäystä tämä.

Olen kirjoittanut jo peräti neljä sonettia, mutta tässä niistä (ehkä) onnistunein. Lähtökohtana oli Percy Shelleyn ihuna Ozymandias:


Temporal Anatomy

Time has teeth and quick, flat feet.
But no hands. No hands at all.
It feeds on the photographs
People save from burning homes.

You can see those teeth in gray-brown Poland
A farm-full of lonesome, soot-gnawed chimneys
Jutting towards the overcast palate,
Breathing out bitter ghosts.

See their white flash in the night of Athens:
With all its pillars, time grins like the moon.
Pleads, arts and spires gush between its toes.
Make fine wine of us, oh Time

Wears socks of pain and marble
And flosses with barbed wire.


Ja tässä ensimmäinen runo, jonka kirjoitin koko kurssilla. Vapaamuotoinen rakkausruno:


Every Little Thing

My blood flows in the details.
A late squall blows through the bus stop shed
He lends me his gray mittens
I was never the same.

We meet
We drink from the same paper cup
A cliché
With two straws, vanilla shake,
heart-shaped pasta and scallops.
The table is sticky, the moon waning.
The waitress asks us to leave.

This has never happened before:
You go to a room and someone smiles
at you.
It's never too dark, it's always too chilly.
We play cards in the light of a cell phone screen.
I forget about the thunder and
remember every flash.
Still
remember every flash
Every ripped notebook page.

On the phone
his voice fades and crackles
But the connection is good.
There's a box of postcards he keeps under his bed.
I've been all over.
He saved every bit of me
Right There.


Novellini ja näytelmäpätkäni ovat valitettavasti liian pitkiä tässä julkaistavaksi. Joten kunnollista proosanäytettä ette nyt saa - ehkä joskus. En tiedä. Vaatii mankumista ja heikon hetken.

Ihan ihania lukijoitani varten jäljennän tähän nyt kuitenkin yhden extempore-harjoituksen, joka kirjoitettiin tunnilla viidessä minuutissa. Tarkoitus oli kuvata itseä erilaisten sosiaalisten ja muiden kategorioiden läpi. Mikä ihana tilaisuus teille tuntemattomille lukijoille oppia tuntemaan minut - kategoriathan tunnetusti kertovat ihmisestä kaiken:

"I have a womb, so I guess you should call me a female. It doesn't matter much to me, though. I'd consider being an European or being in my twenties more of an accomplishment, and you know, at least one of those is only temporary and neither of those are anything unique.
People ask me who I am, and I won't tell them that I had it rough because I was the first born. I won't explain that I don't know my blood type because I'm dead afraid of needles. I won't admit that I'm mostly attracted to males, even though that doesn't make any sense - loud and hairy as they are. It's easier to say I'm a nerd. That's when they usually leave me alone..."


...joo. Vakuutan, että novellit ovat parempia.
Ryuk says hi.

Hot & Not-So

(Taas tulee listaa, koska olen laiska. Pitäisi kouluttaa itsensä yhden aiheen pikapostauksiin.)

Anyways, tänään ihmetellään amerikkalaisten parhaita ja...vähemmän hyviä ideoita!
*fanffaareja...* Oh, say can you siiing... o7

Kiitos nyt näistäkin, Amerikka:

Seal of Approval/Thumbs up/More, Please!

* Kirjakauppakulttuuri on todella eloisa ja monipuolinen. Barnes & Nobelsissa syyhy siirtyy jaloista sormiin, ja sitä alkaa kellon sijasta vilkuilla lompakkoaan... Kansaa kiinnostaa, koska kansa tuntee olonsa tervetulleeksi: tapahtumat, valikoimat ja avoimen olohuonemaiset atmosfäärit saattavat Suomalaisen häpeään. Myös Kindle on ottanut enemmän tulta kuin Euroopassa. Minulla jo omani – lahja ystävältäni New York Comiconilta! ^^

* Comiconeista eli comic coneista eli comic book conventioneista puheen ollen, niitä tulee Suomessa ikävä! Se, että pääsin Länsi-Manhattanille, Jacob. K. Javits Convention Centeriin (alla) nauttimaan massiivisesta sarjakuvatunnelmasta, kuuluu ehdottomasti Jenkki-seikkailuni Hall of Fameen. Väkeä oli kuin torakoita, niin eri alojen ammattilaisia kuin cosplay-hörhöjäkin. Laadukas ohjelma sisälsi mm. nörteille suunnattua stand up -komiikkaa, iaido-demonstraatioita, eri peli- ja julkaisufirmojen tiedotustilaisuuksia sekä paneeleita laidasta laitaan. Stan Leestä en onnistunut näkemään vilaustakaan, mutta tapasin ehkä vielä kovemman jehun: V for Vendetan kuvittajan, David Lloydin! Myös Buffyn Spiken näin ohimennen.


Bazaarihallista taas tarttui mukaan mm. Cake is a lie -teepaita, Ryuk-pehmolelu ja riemukkaita pikkubadgeja. New York jos mikä on sarjakuvakaupunki, ja sarjakuva jos mikä kuuluu erikoisosaamiseeni, joten con-viikonloppu oli tälle pikkunörtille valtaisa elämys! :)


* Online-shoppailu on melkein yhtä suuri houkutus kuin donitsit. Kaikki ne kiinnostavat kaupathan ovat aina olleet täällä rapakon takana, ja kun toimituskulutkin ovat niin pienet, Visa vinkuu tämän tästä. Amazonista saa mitä vaan – esimerkiksi pakolliset oppikirjat. Knit Picks taas on halvan langan taikamaa, joka ei toimita tavaraa Eurooppaan. Pieni paketti Halloween-krääsääkin on jo matkalla tänne päin... (Siitä kerron lisää myöhemmin – jos kehtaan.)

* Kampuksella sattuu ja tapahtuu ihan eri tavalla kuin Jyväskylässä. Ja mikä parasta: kaikki tapahtumat eivät pyöri alkoholin ympärillä. Ilmaisia leffoja ja urheilumatseja on suunnilleen kerran viikossa ja ensi viikon hienouksiin kuuluvat mm. Homecoming-karnevaalit, Halloween-jazzit ja vietnaminsodasta tarinoivan Tim O'Brienin kirjailijavierailu. Ai, olenko menossa? Joo, kaikkiin!


* Nautin kovasti täkäläisistä elonkorjuuperinteistä. Joka kolo tulvii osavaltion omia omppuja ja kurpitsoja. Sekä kaikkea niihin liittyvää, kuten omenasiideridonitseja ja jack-o-lanterneja. Perhe- ja kasvissyöjäystävällistä kivaa!


* Uusi-englatilaiset on ihan kivoja. Oikeesti. Tiedän, että suomalaisilla on jenkeistä jos jonninlaisia punaniskastereotypioita. Muu Amerikka taas pitää täkäläisiä tylyinä ja snobahtavina. Mutta vaikka suurin osa stereotyypeistä itse asiassa pitää paikkansa, lähes kaikki kohtaamani alkuasukkaat ovat olleet todella ystävällisiä ja avuliaita. Moni puhuu liikaa tai liian kovaa ja onhan se usein aika teennäistä, mutta pöh! Sivuseikka, niin pitkään kun löytyy ihmisiä, jotka mieluusti neuvovat neuvotonta, auttavat matkalaukkujen kanssa tai tarjoavat limun tai autokyydin. Kyllähän se jäyhää Jyväskylän-elävää järkyttää, kun kaupankassa tiedustelee, millainen sää ulkona on ja onko sulla paljon läksyjä, mutta haitanneeko? Tiedän jo nyt, että tämä tulee aiheuttamaan käänteistä kulttuurishokkeilua.

* Kertokaa mulle, miksei Suomesta saa kaloritonta jääteetä, karamelliomenoita, fro-yo-jätskiä eikä butternut squash -keittoa! On hyvää. :F


Facepalm/Thumbs down/Are You Kidding Me?!

* Yksi sana: kylpyhuonedesign. Eli mitä kaikkea ihminen onkaan valmis tekemään epämukavuuden nimissä. Kääpiökorkuiset pöntöt on suunniteltu erityisesti länkisääriä ajatellen ja ne on yhtä helppo tukkia kuin ne on vaikea vetää. Käsisuihkuista ei ole puhettakaan ja se päätoiminenkin kapistus on tiukasti kiinni kaakeleissa. Veden määrää ei voi säätää ollenkaan, mutta jotkut hienohelmat saattavat leikkiä lämpötilan kanssa. Se onkin hauskaa hommaa: Danten Helvetissäkin pääsee lämpimään osaan ensin, saatana! Yleiset vessat taas ovat dilemmoja täynnä: haluaisinko mennä koppiin sisälle vai haluaisinko, että kopissa on riittävästi tilaa oven sulkemiseen? (Ratkaisu: tekeydyn invalidiksi ja omin ainoan ihmisten kokoisen kopin.)


* Ympäristötietoisuus. Jos sille on olemassa englanninkielinen sana, niin sitä ei ainakaan tällä mantereella käytetä. Kertakäyttöastiat ovat todella kuumaa kamaa. Eivät pelkästään ulkona syödessä, vaan myös kotosalla. Biojäte on ihan tuntematon termi, ja kuka niitä roska-astioita nyt viitsisi käyttää kuitenkaan. Onhan tossa toi parveke, ja pihaa ei tarvitse koskaan tyhjentää. Autoilusta en edes aloita.


Olisi myös kiinnostavaa nähdä, miten kirkasotsainen college-teini pärjäisi metsän keskellä – edes paikallisen, puistomaisen lehtimetsän. Kun kukaan ei koskaan ole tainnut katsoa lehmää silmiin, yllättää, että luomu- ja kasviruokaa ylipäätään on. Luomua jopa aika hyvin. Eri asia ostaako sitä kukaan. Itse syön innokkaasti luomujogurttia ja -napoporkkanoita.

* Ilmaisia palveluja ei ole. Ei vaan ole. Meinasin pillahtaa itkuun, kun kirjastotäti sanoi minulle, etten voi lainata mitään, ellen todista maksavani kunnallisveroa. Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, etteivät amerikkalaisetkaan voi hyödyntää kuin oman kotikuntansa kirjastoa! Eikä sivukirjastojakaan ilmeisesti harrasteta. I'm shocked beyond words. Niin vastoin kaikkea pyhää.

* Edellinen kohta koskee tietenkin myös paikkoja, joissa rahoistaan pääsisi ilman sitä palveluakin. Hyvät naiset ja herrat, puhun tippikulttuurista. Ihan hirveä riesa! Aina joutuu punnitsemaan, mikä summa on hyvä. Karseaa politikointia, kun ei oikein tiedä etikettiä, ei halua olla epäkohtelias, mutta ei myöskään satu olemaan kovin rikas.

* Loppukevennykseksi jotain, mikä enemmänkin huvittaa kuin harmittaa: amerikkalaisten loputon etnosentrisyys – kas, siinä yksi oikein oikeutettu stereotyyppi! Inhoan, kun joku kysyy, mistä olen kotoisin. En siksi, etten halua kertoa, vaan siksi, että se on varma keskusteluntappaja. Aina sama juttu:"Oh, where are you from?"
"Finland."
"...cool."
.....
.........
Olen muuttunut haltiaksi. Puhun oudosti soljuvaa kieltä, kuuloni ja näköni ovat paljon paikallisia terävämmät ja tulen maasta, jota ei nähtävästi ole olemassa.
Hollantilaista vaihtaria naurattaa, ettei kukaan ole kuullutkaan Hollannista, saati sitten Alankomaista, mutta Amsterdamissa kaikki haluaisivat käydä. I wonder why...

Ja mitähän lienevät nämäkin värikkäät rievut pitkin Rockefeller Plazaa?


(Anteeksi, että puhun vain vessoista ja ruoasta ja päivitän harvoin. Bear with me. Halloweenista keksin kyllä sanottavaa.)