I'm Shipping up to Boston

Rakas yleisö,

aloitan ekskursiomuistelmani Thanksgiving-viikonlopusta, jonka vietin maailman toisiksi suosituimmassa teekutsukohteessa heti Ihmemaan jälkeen. Näin siksi, että vain Bostonista on varsinaisesti toivottu tarinaa. Ja kronologialla on jo liikaa Facebook-kavereita muutenkin.

Halusin kruisata Beantowniin kahdesta syystä. Ensinnäkin kaikki connecticutilaiset sanoivat pitävänsä siitä enemmän kuin Omenasta – henkilökohtaisesti I <3 NY, vaikkei minulla sellaista T-paitaa olekaan. (Totesin, että jos niitä saa kahdella dollarilla, niitä täytyy olla maailmassa liikaa.) Toiseksi, kotikuntani on Suomen Ateena, joten pakkohan oli suorittaa ystävyysvierailu Amerikan Ateenaan. Niinpä nousin sydän kurkussa rähjäiseen Greyhoundiin ja varasin elämäni ensimmäisen yhden hengen hotellihuoneen.


Ensivaikutelmaa dominoi veret seisauttava tuuli, sekä metrojärjestelmä, joka halusi oikeastaan olla ratikkajärjestelmä. Vaikka Ateena-assosiaatiokin on ihan ymmärrettävä: Boston on ennen kaikkea historian, kulttuurin ja opiskelijoiden kaupunki. Kummallinen sekoitus eurooppalaisuutta ja amerikkalaisuutta, brittityyppisiä putiikkeja ja tyylikkäitä pilvenpiirtäjiä.


Paitsi pavunnäköisistä karkeista, Boston tunnetaan tietenkin Harvardin yliopistosta. Kävi soutukilpailuissa miten hyvänsä, Oxford ja Harvard ovat aina olleet minulle ne unelmayliopistot. Siksi on ikävä sanoa, ettei Harvardin punatiiltä pursuileva kampus ensinkään pärjännyt goottilaiselle Yalelle (jonka kenties esittelen teille vielä tulevissa postauksissa). Cambridgen kaupunginosa, josta kampus haukkaa ison palan, oli kuitenkin yhden metromatkan arvoinen – täynnä ihastuttavia kirjakauppoja ja tähtitieteellisiä jouluvaloja.


Massachusetsin ykköskylän ykkösnähtävyyksiin kuuluu tietenkin myös Freedom Trail. Kuulostaako eeppiseltä ja innoittavalta? Kyllä varmaan, mutta se näyttää vain ja ainoastaan tältä:


Tämä katuun maalattu viiva kulkee kylläkin monen historiallisen maanmerkin ohitse. Mainitsemisen arvoisia näistä ovat kuitenkin vain Green Dragon Inn, vallankumouksellisten vanha kokouspaikka, jossa kävin kelvollisella kalaburgerilla (kävelin sisään kyllä vain nimen perusteella...)


...sekä USS Constitution, tyrmäävän kaunis fregatti.


Old Ironsides on edelleen USA:n laivaston palveluksessa, eikä se ole parisataavuotisen historiansa aikana hävinnyt ainuttakaan meritaistelua. Laivaan tehdään navy-sotilaiden vetämiä, ilmaisia opastuskierroksia, jotka vievät kävijät aina tykki- ja makuukansille asti.


Laiturilta löytyy myös USS Constitutionin historiaa esittelevä museo, jonne sisäänpääsymaksua saa pulittaa juuri sen verran kuin haluaa. Itse päätin kartuttaa museon tuloja ostamalla karpalo-pähkinäsuklaalevyn – jota menin mussuttamaan lasten osastolle kokeiltavaksi laitettuun riippumattoon...


Fregattivanhus on ohittamaton elämys kaikille Bostonin-kävijöille. Toinen taattu vapaa-ajanviettopaikka on Newbury Street, tyylikäs ostoskatu tulvillaan kivoja kauppoja, konditorioita ja antikvariaatteja. Lähistöllä on myös monia hauskoja ketjukauppoja (esim. Antropologie ja Urban Outfitters) sekä pramea uusi kauppakeskus, joka oli jo ehtinyt laittaa mammuttimaiset joulukoristeensa esille.


Tätä ostosaluetta tallasin joka ilta ristiin rastiin iltapalaa metsästäen. Ensimmäisenä iltana saaliiksi jäi vain Seven-Elevenin simpsonimainen Slurpee...


...mutta toisena iltana löysin jo Cheesecake Factoryn! Jonka syntinen (!) valkosuklaa (!)-vadelma(!)juustokakku(!) oli yksi retken kohokohta. Oli aika dekadenttia haarukoida sitä kerman ja Family Guyn kera ihan itseä varten vuokratussa parisängyssä. :)


Bostonin museopläjäyksestä vastasivat Isabella Steward Gardner Museum sekä Science Museum. Ensin mainittu on viehättävä kertaustyylinen palatsi, jonka renessanssitaidekokoelmia ja uskomatonta sisäpuutarhaa ei valitettavasti saanut kuvata. Toiseksi mainitusta taas löytyy maailman suurin Van de Graafin generaattori... (Kyllä, näin sen myös toiminnassa!)


...söpöjä gekkoja...


...sekä M.C. Escher -näyttely. Jos olisin bostonilainen ja perheellinen, veisin muksut sinne vähintään kerran vuodessa!


Ai mitä muuta Bostonissa voi tehdä? No, kuvata kanadanhanhia Fenway Parkissa museoiden aukeamista odotellessaan.


Ja vierailla Boston Bruinsin kotiareenalla. (TD on muuten paikallinen pankki. En tietäisi, ellen olisi sattunut pöllimään kyseisen firman kuulakärkikynää jostain Washingtonista. ...Mutta se on jo toinen tarina!)


PS: Käsittääkseni Bostonissa piipahtaminen ei ole mikään varsinainen Thanksgiving-perinne, mutta ennen lähtöäni nautin toki asiaankuuluvan kalkkunaillallisen erään mahtavan connecticuttilaisperheen kotona. Kalkkunaan en kasvissyöjyyttäni kajonnut, mutta tarjolla oli myös "stuffingia", bataattia, palkopapu-herkkusienilaatikkoa, ämpärillinen perunamuusia ja jänniä purkista tulevia sämpylöitä.


Ja jälkkäriksi omenapiirakkaa, kurpitsapiirakkaa, kurpitsaleipää, kurpitsajuustokakkua, pekanipähkinä-suklaapirakkaa... Kaikki tietysti kermavaahdon kera! ...Ja suomalaiset joulupöydäthän näyttävät minusta nykyään kiloklubin kevätpicniciltä...

All Hallows

Hoi, Suomi! Nyt on aika lakkauttaa joulu ja siirtää syömingit ja tällingit loppusyksyyn – Halloweenina on hauskempaa!

Miettikää nyt itsekin: juhlapyhä, joka on tehty kalmoista ja karkeista! Milläs sen ylitätte? Ette sinappisella porsaanperseellä ainakaan.

(Asuntolani aula groteskina:)


Minun connecticutilainen all hallows' eveni alkoi sillä ylistämälläni online-shoppailulla. Goottien ei enää kannata harhailla pimeillä kujilla ja lateksiklubeilla random vampyyri-encountereiden toivossa, koska hampaitakin saa nykyään netistä:


Halusin kauhuteemaisen naamiaisasun, joka olisi riittävän pieni ja kevyt kotimaahan kuljetettavaksi, joten haistatin Stephenie Mayerille pitkät ja kasvatin somat pikku kulmurit. Koska kalmankalpeus ja uniongelmaisen silmänaluset löytyvät omasta takaa, paljon muuta maskia ei tarvittukaan. (Maybe she's born with it!) Mitä nyt valkoinen kauluspaita, syvänpunainen satiininauha ja eye-linerilla piirretty ankhitatuointi - för effektens skull.


D-dayhyn valmistauduttiin pitkin viikkoa. Oli musiikinopiskelijoiden tarjoamaa mainiota jazzkonserttia – ja tietysti perinteistä kurpitsankaiverrusta. Poimin uhrini itse jo alkukuusta, naapurikylän söpöltä perhefarmilta.


Vaikka vauvani olikin vähän keskonen, prosessi oli yllättävän yksinkertainen. Siementen ja mallon poistaminen oli oikeastaan itse leikkaamista hitaampaa ja hankalampaa.


Mutta tässä tulee antikliimaksi: meidän asuntolaamme ei saa tuoda kynttilöitä – ei vaikka niitä ei edes aikoisi polttaa. (Ottaen huomioon, että lukukauden alussa heräsin öisiin palohälytyksiin noin kahdesti viikossa, päättelisin tämän kuitenkin olevan niitä harvoja sääntöjä, joissa on järkeä.) Sitten harkitsin kunnon valonheitintä – ei se Gordonkaan Bättistä pelkällä tuikkulyhdyllä saa houkuteltua. ...Mutta mokoma ei mahtunut sisään! Ei ole maailma muuttunut: pieni on kaunista ja kauneus petollista, edelleen.


Humu huipentui aattona, jolloin bussillinen yliopiston väkeä – lähes kaikki vaihtarit mukaan lukien – suuntasi kohti Salemia. Lovecraftin lukijat tehkööt omat päätelmänsä kohteen soveliaisuudesta. Muille kerrottakoon, että kyseessä on pieni, massachusettsilainen rannikkokaupunki, joka tunnetaan vuoden 1692 noitakäräjistä: neljätoista naista ja viisi miestä hirtettiin, yksi onneton murskattiin kivikasan alle. Koska talvinen tylsyys ajoi pikkutyttöjä hysteriaan.


Kaupungissa on sankka wicca-populaatio, tusinoittain ennustajaeukkoja, pari–kolme noitamuseota sekä yksi merirosvomuseo. Joka vuosi Halloweenin korvalla siellä järjestetään teeman mukaiset katukarnevaalit. Väkeä oli kuin pipoa ja joka toisella oli pikkuriikkinen Lajitteluhattu tai välkkyvät pirunsarvet päässä. Myös koiria oli tällätty merirosvo- ja haaremiasuihin...


Kunhan kuuluisin noitamuseo oli lukuisin valaistuin vahanukein esitellyt noitavainojen historiaa, harhailimme muutaman tunnin karnevaaleilla ja satamassa. Hienoimmat löydöt olivat penny store -tyylinen karkkikauppa sekä moderni merirosvolaiva, jonka muuan paikallinen oli itse väsännyt invalidityttärensä iloksi ja tueksi – Amerikassa mikään ei ole hauskaa tai vaikuttavaa ilman liikuttavaa taustatarinaa.


En ole aivan varma, kuinka minun pitäisi Salemin noitamaniaan suhtautua. Toisaalta teema kiehtoo sekä historiallisuudellaan että myyttisyydellään. Toisaalta ärsytti nähdä keski-ikäisiä, kristillisiä republikaaneja jonottamassa wicca-kauppaan. En pidä itseäni missään määrin wiccalaisena, mutta luonnonläheinen maailmankatsomukseni on ehdottomasti lähempänä nykynoitia kuin mitään paikallisia baptistikirkkoja. Siksi tuntui kurjalta nähdä, kuinka toisten vakavasta elämäntyylistä tehdään kaupallinen kuriositeetti. Mikä vielä pahempaa, suurin osa karnevaalin kävijöistä pitänevät minua ja kaikkia kanssapakanoitani tuomittavina – ja tuomittuina – viimeistään jouluun mennessä. Olisi hauska nähdä aitoa hyväksyntää eikä tuollaista alentuvaa uteliaisuutta...


No, joka tapauksessa:
Puuduttavan, Silent Hill -leffalla höystetyn bussimatkan jälkeen saavuttiin takaisin Danburyyn. Siinä tunnin päästä koitti puoliyö – eli oikea hetki ajella pienessä metsämökissä pidettäviin naamiopirskeisiin. No, klovneista ja gorilloista huolimatta siellä oli suunnilleen yhtä tylsää kuin kaikissa bileissä ja baareissa. Istuinpa nyt hieromassa pohkeitani muutaman tunnin, lähinnä nähdäkseni, millaisia zombeja tulee vastaan ja miten kuuluisaa beer pongia pelataan. (Kroonisena kaljanvihaajana en toki itse pelannut. Älä pelkää, äiti.)

Ilta päättyi onnellisesti 24h-dineriin ja aamuneljältä nautittuun, tuhtiin juustokakkupalaan. Sänkyyn pääsin soveliaasti juuri ennen aamunkoittoa. Eli en muuttunut kurpitsaksi.


...Ja sillä tavalla, lapset, saadaan tasaisesti paistunut Halloween.
Onnellista kekrin, Samhainin tai pyhäinmiestenpäivän jälkeistä syksyä kaikille lukijoille – mitä ikinä sitten vietittekään!